keskiviikko 28. toukokuuta 2014

Kirjastoyö

Luulen olevani huono opiskelija sillä esseiden palautus jäi minulta viime tippaan. Vietin viikko sitten torstain ja perjantain välisen yön Robinsonin kirjaston neljännessä kerroksessa esseitäni viimeistellen. 

Olen aiemmin maininnut kirjastoon liittyvistä ongelmista -esimerkiksi aineistoa on ollut välillä heikosti saatavilla. Toisaalta olen neljässä kuukaudessa oppinut myös arvostamaan Robinson Libraryn tunnelmaa. Kirjaston tunnelman luovat ehdottomasti sen käyttäjät: Kevään viimeiset rutistukset täyttävät kirjston lukupaikat ja tietokoneet ihmisillä. 

Tenttiin ja esseiden viimeistely saivat minut huolestuneeksi omasta osaamisestani. Kymmenen tunnin lukemisen jälkeen aivoni antoivat pikku hiljaa merkkejä siitä että päivän saldo on saavutettu, ja että nyt olisi aika lähteä lepäämään. Eikö se ole huonon opiskelijan merkki, jos suorituskyky ei riitä lukumaratooniin? Miten voin selvitä tentistä jos en ehdi valmistautumaan? 

Kirjaston kahvilasta löysin kuitenkin piene helpotuksen: ylihintaista ja ravintoköyhää kolmioleipää syödessäni kaksi tyttöä valittivat toisilleen miten väsyneitä he ovat ja miten he eivät ymmärrä mitään lukemastaan. On siis minunkin oltava itselleni armollinen, jos nuo muutkaan eivät ole superihmisiä. 

Tyttöjen epätoivoinen tarina jatkui muissa kahvilan pöydissä ja kirjaston käytävillä. Ilmanala on raskas kaikesta ahdistuksesta, prokrastinaatiosta ja väsymyksestä joka opiskelijoista kuohuu. Näistä on Robinson Libraryn tunnelma tehty. 

Näin jälkikäteen ihmettelen miten jaksoin valvoa yön yli esseiden kanssa. Jaksamiseni takana taisi olla sekä kemia että inhimilliset voimavarat. Kannoin yön päätteeksi pöydältäni viisi tyhjää energiajuomatölkkiä, ja kofeiini hoiti tehtävänsä. Toisaalta jälleen kerran kämppikseni osoittivat miksi heitä aiemmin kehuin: kun satuin alkuillasta valittamaan miten energiavarastoni loppuivat kesken, yksi kämppiksistäni täydensi ne. Kuitenkin ehkä kaikkein eniten voimia toivat kotoa Turusta kännykkääni ilmestyneet kannustusviestit. 

Kokemukseni kirjastolla kuitenkin herätti yhden kysymyksen: Jos opiskelijat työskentelvät jo opintojen aikana kestävyyden äärirajoilla, miten he jaksavat työelämässä? 

maanantai 26. toukokuuta 2014

XXX

Miten Päijät-Hämäläinen pikkupoika on päätynyt kolmessakymmenessä vuodessa Kymijoen koskilta Tyne-joen mutkalle? 

Ainakin osa vaustausta löytyy kirjoista, ja erityisesti niistä joita lapsuudessani luin ja katselin. 

Ensimmäisen kosketuksen historiankirjoitukseen sain Lahdessa jo edesmenneen isoäitini kotona. Hänen kirjahyllynsä oli suppea ja vaatimaton mutta siitä huolimatta kokoelmasta löytyi lukutaidotonta Heikkiä luokseen houkutteleva Vuosisatamme Kronikka. Ehkä kiinnitin huomiota teoksen kokoon -sivuja oli reilusti yli tuhat ja pienten keittokirjojen keskellä Kronikka suorastaan huusi omaa poikkeuksellisuuttaan. Koska en osannut lukea, keskityinkin aluksi katselemaan kuvia. Muistan piikkipäiseen kypärään sonnustautuneen miehen julistamassa ensimmäistä maailmansotaa ja Lee Harvey Oswaldin valokuvan vuodelta 1963.Lukemaan opittuani sain Vuosisatamme Kronikan isoäidiltäni lahjaksi. Taisin olla seitsemän. Kirja on edelleen olemassa, tosin puhkiluettuna, ilman kansia ja vähintään kolmessa osassa. 

Björn Landströmin Laiva-kirjan taisin nähdä ensimmäistä kertaa jonkun kauan sitten unohtamani tuttavan luona ja sain sen myöhemmin syntymäpäivälahjaksi vanhemmiltani. Vaikka taisin jo hallita lukemisen, tässäkin kirjassa kuvitus kiinnitti huomioni. Landstöm oli taiteilija, mainoskuvittaja sekä purjehtija. Hän kuvitti Laivan alkuperäislähteiden kopioilla ja niiden perusteella laatimillaan yksityiskohtaisilla rekonstruktioilla. Kuvituksen innoittamana aloin itsekkin piirtämään. Muiden poikien täyttäessä piirrustusvihkot Turtles-hahmoilla minä sommittelin ruutupaperille purjelaivoja melkein oikeissa mittasuhteissa. Landstöm veti minut merihistoriaan. Lahjaksi saamani kirja on edelleen olemassa, sekin ilman kansia ja osiin hajonneena. Löysin muutama vuosi sitten antikasta itselleni uuden.

Ala-asteella jouduin lukemaan myös kaunokirjallisuutta. Koulussamme oli pieni kirjasto: pojille sinikantisia seikkailukirjoja ja tytöille heppatarinoita. Itse tartuin Jules Vernen Matkaan maailman ympäri 80 päivässä. Valintaani taisi vaikuttaa Yleisradion esittämä kirjaan perustuva piirrossarja. Matkassa maailman ympäri oli paljon kymmenvuotiaaseen Heikkiin vetoavia yksityiskohtia: matkoja merellä, eksoottinen Intia ja muut Aasian kohteet, sankaruutta, konnia ja onnellinen loppuratkaisu. Jos Björn Landström koukutti minut laivoihin, Jules Verne onnistui koukuttamaan minut kaikkeen fantastiseen mutta samaan aikaan tieteelliseen. Näistä kolmesta kirjasta tämä on ainoa jota en ole koskaan itse omistanut. Kirjahyllyssäni on siis aukko. 

Näitä kirjoja yhdisti kolme asiaa. 

Ensinnäkin, ne saattelivat minut historian tutkimuksen ja historiallisten tarinoiden äärelle. Aloin ahmimaan historiaa jo kauan ennen viidettä luokkaa, ja muistan odottaneeni melkoisella innolla peruskoulun historiantunteia. 

Toiseksi, kirjat osoittivat että jossain lähimetsän takana, tai ehkä jossain Lahden tietämillä, on iso maailma. Mielikuvitukseni täytti vieraat kulttuurit ja maailman avaavat mahdollisuudet. Kun en voinut lähteä purjehtimaan Tyynelle valtamerelle, tein traktorin perävaunusta laivani ja lähimetsän kalliot saivat esittää ritarilinnaa. 

Kolmanneksi, kirjat saivat minut janoamaan aina vain lisää. Landström sai minut kaivamaan käsiini jokaisen Heinolan kaupunginkirjaston merihistoriaa käsittelevän kirjan ja Foggin lisäksi tutustuin muihin Jules Vernen hahmoihin. Luin sanomalehtiä. halusin tietää ja ymmärtää. Tämä piirre näkyy minussa edelleen vahvana: joku taisi minulle täällä kerran huomauttaa että haluan aina selvittää jonkun asian jos se jää epäselväksi. 

Tiedonjano ja mielikuvitus muuttuivat vanhetessa taidoksi esittää kysymyksiä. Mielikuvitus on mielestäni kysymisessä melko keskeinen tekijä. Uudessa kysymyksessä on sisäänrakennettu kuvitelma maailmasta toisenlaisena kuin sen näkee. Olen kevään aikana oppinut että olen joskus aika hyvä esittämään kysymyksiä. Vastausten kirjoittaminen auki vaatiikin vielä hiukan harjoittelua! 

Kanditutkielmassani kysyin mitä orjalaivan kapteeni itse ajatteli ammatistaan tai ihmisistä laivansa lastiruumassa. Vastaukseni loi uusia kysymyksiä joihin ei Turun Yliopiston tai Åbo Akademin oppineet osanneet vastata. Tulin siis Englantiin kysymään, mutta en täälläkään ole saanut hyväksyttävää vastausta, mutta ehkä vihjeen siitä kuva voisi tietää. 

Ihmiseksi kasvaminen on sosiaalinen prosessi, ja tuskin olisin täällä ilman ihmisiä ympärilläni. Vanhempani taisivat jossain vaiheessa ymmärtää ettei minusta tule perunapellolle kitkijää, taisin haaveilla liikaa. Lukemusharrastustani ei yritetty estää tai rajoittaa, ja lauantai-aamuisin sain vanhemmiltani autokyydin kirjastoon. Kukaan ei estellyt kun täytin kassini kirjoilla. 

Toisaalta vaihtokohdetta valitessani Englanti tuntui melkein perinteeltä: toinen siskoistani on viettänyt täällä aikaa sekä töitä tehden että opiskellen. Kan hän omalla tavallaan näytti että Päijät-Hämeen ulkopuolelle voi lähteä ja että siellä voi myös pärjätä. 

Vastatakseni kysymykseen: Olen pohjois-Englannissa koska olen saanut olla minä. Samaan aikaan kirjallisuus on insiproinut ja opettanut kysymään ja ihmettelemään. 

maanantai 7. huhtikuuta 2014

Plussat ja miinukset, osa 1

Kahden kuukauden kokemusten perusteella uskallan jo kirjoittaa jotain siitä mistä täällä pidän ja mistä en pidä. Myönnän etten ole englantilaisen kulttuurin erikoisasiantuntija, sillä en ole juuri ole ollut paikallisten kanssa tekemisissä luokkahuoneiden ulkopuolella. Arvioni perustuvat täysin subjektiivisiin kokemuksiini, joten lukijan kannattaa suhtautua kirjoittamaani pienellä varauksella. 

Aloitan positiivisista kokemuksistani. En osaa luokitella mieltymyksiäni paremmuusjärjestykseen, joten esittelen nyt neljä asiaa joista täällä pidän satunnaisessa järjestyksessä. 


Kirjasto 

Newcastlen yliopiston pääkirjasto Robinson Library on avoinna 24 tuntia vuorokaudessa, seitsemän päivänä viikossa. Opiskelijat osaavat hyödyntää laajat aukioloajat, sillä kirjasto tyhjenee poikkeuksetta vasta puolen yön jälkeen. Osa opiskelijoista, kuten yksi kämppiksistäni, saapuu kirjastoon vasta illalla. Ymmärrän häntä hyvin, koska yöksi talo hiljenee kun motivoituneimmat keskittyvät työntekoon. Lisäksi kello 22 on huomattavasti helpompaa löytää vapaa istumapaikka kuin 12 tuntia aiemmin. 

Kirjaston käyttöaste on siis melko korkea, ja iltapäivisin vapaan tietokoneen löytäminen yli 300 tietokoneen joukosta voi olla hankalaa. Opiskelijoita varten onkin kehitetty mobiilisovellus joka seuraa yliopiston tietokoneiden käyttöä ja sen avulla voi löytää lähimmän vapaan tietokoneen. Tavallisia lukupaikkoja on tarjolla rutkasti enemmän kuin tietokoneita, mutta olen loosien sijaan mieltynyt kirjaston nahkasohviin. Jos kaipaan omaa rauhaa, vetäydyn tynnyrimäiseen lukutuoliin jonka seinien suojiin on hyvä paeta sekä lukemaan että torkkumaan päiväunia. 

Vaikka kirjaston tilat ovatkin ensiluokkaiset, sen kokoelmissa on pientä toivomisen varaa. Erikoisaiheiden kirjallisuutta on toki runsaasti saatavilla, mutta kurssikirjojen saatavuudessa on joitakin ongelmia. Esimerkiksi 60 hengelle suunnitellun kurssin pakolliseen lukemistoon kuuluvia kirjoja saattaa olla hyllyssä vain yksi kappale käsikirjastossa josta sen saa käyttöönsä neljäksi tunniksi kerrallaan. Luulisi että sähköisten aineiston lisääntyessä e-kirjat ratkaisisivat ongelman, mutta näin ei suinkaan aina ole. Osaa e-kirjoista täytyy nimittäin erikseen pyytää itselleen luettavaksi seitsemäksi päiväksi kerrallaan. Kirjastovirkailijat vastaavat pyyntöön joko seuraavana päivänä tai vasta viikon päästä. 


Asiakaspalvelu 

Olen kuullut kaikenlaisia tarinoita laadukkaasta englantilaisesta asiakaspalvelusta, ja oikeastaan ne ovat osoittautuneet poikkeuksetta oikeiksi.  Esimerkiksi englantilaisen supermarketin asiakaspalvelu on aivan erilaista kuin suomalaisessa vastaavassa. Esimerkiksi eräässä suomalaisessa marketissa olen joutunut seuraamaan sivusta kun kaksi kassaa heittävät herjaa toisilleen ja asiakkaat jäivät ilman niitä pieniä kohteliaisuuksia joita kassalta voi odottaa. Täällä sen sijaan vierailuni supermarkettiin ovat melkein aina päättyneet small talkkiin kassan kanssa. Eräskin kassa aloitti valittelemalla kovaa tuulta ja sitä miten vaikeaa hänen oli pyöräillä töihin. Sattumoisin hän myös tunnisti aksentistani että olen skandinaavi. Tunnustettuani suomalaisuuteni päädyimme vertailemaan Suomen ja Englannin ilmastoja ja talvea. Hämmästyksekseni kassalla ei ollut kiire keskeyttää keskusteluamme vaikka jono kassan takana piteni jatkuvasti.  

Jälleen kerran, kaikki ei ole täydellistä. Esimerkiksi edullisista vaatteistaan tunnetussa Primarkissa on melko mahdotonta löytää henkilökuntaa muualta kuin kassoilta, joten myymälässä ei kannata kierrellä ja odottaa koska myyjä tulee kysymään tarvitsenko apua. Toisaalta vähäinen asiakaspalvelu taitaa kuulua Primarkin keinoihin pitää vaatteet edullisina. 

Kämppikset 

Jaan asuntoni viiden muun opiskelijan kanssa, ja yhteisöömme kuuluu itseni lisäksi kaksi ranskalaista sekä yksi saksalainen, bulgarialainen ja englantilainen. Minulla oli tiettyjä ennakkoluuloja yhteisasumista kohtaan, mutta onnekseni kämppikseni paljastuivat melko loistavaksi seuraksi. 

Sosiaalinen elämäni on rakentunut hyvin vahvasti kämppisteni ympärille. Tiedämme toistemme menot, kiireet ja esseiden palautuspäivät, joten voimme sopia sosiaalisesta ohjelmastamme keskenämme toistemme kiireet huomioiden. Voimme tunnin varoitusajalla päätyä katsomaan leffaa tai suunnitella ulos lähtemistä kolme päivää etukäteen. Kaupungista toki löytyy lukuisia opiskelijajärjestöjä, mutta jostain syystä ne eivät ole minua juuri houkutelleet. Erasmus-vaihtareiden järjestön toimintaa tuntuu leimaavan pakkobiletys ja toisaalla historian opiskelijoiden ainejärjestö vaikuttaa hyvin uneliaalta järjestöltä. 

Seminaarit

Viikko viikolta kiintymykseni seminaarimuotoiseen opetukseen on vain kasvanut. Tähän on ainakin kolme syytä. 

Ensinnäkin seminaarit tarjoavat loistavan mahdollisuuden harrastaa englanninkielistä tieteellistä keskustelua. Koen että seminaareissa käydyt keskustelut ovat vieneet kielitaitoani eteenpäin enemmän kuin mikään muu täällä kokemani. Toiseksi, seminaareissa oppiminen on kollektiivistä. Turussa saatoin lukea yksin kirjan tai kaksi jonka jälkeen yritin suoltaa kaiken muistamani tenttivastauksiin. Täälläkin luetaan kirjoja, artikkeleita ja alkuperäislähteitä, mutta luetusta keskustellaan yhdessä. Keskustelu puolestaan autta ymmärtämään luettua ja luomaan uusia kytköksiä tiedonsirpaleiden välille. Kolmanneksi, seminaareissta puuttuu kokonaan kandiseminaarissa tutuksi tullut pilkunviilaus tai sanojen märehtiminen. Luemme täällä tutkijoiden, ei toistemme, kirjoituksia. Keskustelemme asiasta, emme pilkkusäännöistä. 

Seminaarien opettajat ovat kaikki innostavia ja haastavia. En ole ollut vielä yhdessäkään tapaamisessa jossa olisin voinut istua passiivisesti hiljaa sillä opettajat helläkätisesti pakottavat osallistumaan kysymällä suoria kysymyksiä hiljaisilta opiskelijoilta.  Myös pienempiin ryhmiin jakautuminen on suosittu opetusmetodi. Kun käymme tekstejä läpi kolmen hengen ryhmissä ei hiljaisuudelle jää juuri mahdollisuuksia. 

Seminaareissa toteutuu myös ajatus yliopistosta vanhemien ja nuorempien tieteenharjoittajien yhteisönä. Vanhemmat haastavat meidät nuoremmat ajattelemaan ja luomaan uutta. Tuntuu että opiskelijoiden havainnoille ja ajattelulle annetaan arvoa. Eräskin opettaja päätyi kommentoimaan opiskelijan eseen tutkimuskysymystä että aiheesi on liian laaja yhteen esseeseen: "You could make your career out of it". 


maanantai 31. maaliskuuta 2014

Pääsiäisloma

Kaksi kuukautta vaihto-opiskelua takana ja lähes yhtä paljon laiskuutta tai väliinpitämättömyyttä blogia kohtaan. On aika ryhdistäytyä ja palattava kirjoittamisen pariin! 

Perjantaina Newcastlen yliopiston kampu hiljeni pääsiäisen viettoon. Intensiivisen opiskelun katkaisee nyt neljän viikon loma. Jo torstain luennoilla oli huomattavasti vähemmän osallistujia kuin aiemmin. Ne muutamat jotka vaivautuivat paikoille vaikuttivat hekin ajattelevan vain lomaan: Takanani istuneet pojat murhetivat mistä saisi edullisimmat lentoliput kotiin. Opiskelijat palaavat koteihinsta ympäri Englantia, Bulgariaa tai Suomeen. 



Lomalle lähtevät kaikki muut paitsi minä. Kuvan kirjapino kertoo seuraavien viikkojeni ohjelmasta: Luen ja kirjoitan esseitä. Suoritan kurssini kirjoittamalla 3000 sanan mittaiset esseet, enkä siis osallistu varsinaisiin tentteihin. Tämä etuoikeus on varattu vain Erasmus-opiskelijoille, ilmeisesti sen takia että osa Erasmus-vaihtareista joutuu palaamaan ennen koeviikkoja. Toisaalta olen ihan tyytyväinen tähän suoritustapaan, sillä en ole mitenkään varma miten hyvin menestyisin koetilanteessa. Sen sijaan että hätäilisin kokeessa englanninkielisiä ilmaisujani, voin nyt melko rauhassa hioa kieltä ja vastaustani. 

En voi kuin kehua opettajien tarjoamaa tukea, he kun ilmoittivat että voisin luetuttaa heillä esseeluonnokseni ja saada palautetta ennen kuin palautan viimeistellyt esseeni. Tämän lisäksi yliopiston palveluihin kuuluu kirjoitusklinikka, joka antaa yleistä neuvontaa kirjoittamiseen liittyen. Huhtikuun loppuun mennessä minulla pitäisi olla paperilla 9000 sanaa englanninkielistä tieteellistä tekstiä. Painotan tässä nyt tekstin luonnetta, koska tieteellinen essee noudattaa omia sääntöjään. Erästä turkulaista opettajaani lainatakseni "tieteellinen englanti on oma kielensä". 

Neljän viikon loma ei kuitenkaan mittaa kirjoitustaitoani vaan itsekuriani. Kukaan ei ole täällä pakottamassa minua opiskelemaan - minun on itse otettava aika esseiden kirjoittamiseen. Samaan aikaan aurinkoiset päivät sekä halu ja tarve rentoutua kampeaa minua pois opiskelujen äärestä. Myönnän ettei itsekurini ole aina ollut ihan yliopisto-opintojen vaatimalla tasolla, enkä ihan aina ole onnistunut sovittamaan opintojen ja vapaa-ajan ristiriitoja.Rakas tyttöystäväni onkin yrittänyt opettaa minulle turnauskestävyyttä opinnoissa, mutta myös pakottanut irroittautumaan ja rentoutumaan. Jos 28.4. palaan yliopistolle kolme esseetä kainalossa ilman että olen polttanut itseäni loppuun, voin onnellisesti todeta että olen ehkä oppinut jotain. 

sunnuntai 9. helmikuuta 2014

Opetuksesta, kursseista, ja kaikesta muusta sellaisesta

Takanani on nyt kaksi viikkoa opiskelua englantilaiseen tyyliin. Tuossa ajassa olen melko hyvin päässyt jo sisälle opiskelun rytmiin, joten uskallan kirjoittaa muutaman lauseen opiskelusta Newcastlessa. Suosittelen lukijoita tutustumaan myös Skotlannissa, Glasgowssa vaikuttavan Juha Ketolan kokemuksiin skotlantilaisesa yliopistosta.

Opiskelun suunnittelu tulee olemaan helppoa, sillä lukujärjestykseni tulee olemaan samanlainen koko kevään. Viikkorytmiini kuuluu lähiopetusta yhdeksän tuntia viikossa, joista kolme tuntia istutaan luennoilla ja loput vietetään keskustellen seminaareissa. Odotan viikottaisten työtyntien kuitenkin asettuvan jonnekin 40 tunnin tuntumaan, siellä esimerkiksi seminaareihin tulee aina valmistautua lukemalla annettu ainesto. Kahden kurssin opettajat ovatkin kurssiohjeissaan ilmoittaneet että opiskelijoiden tulisi käyttää viikossa noin kymmenen tuntia omatoimiseen opiskeluun. Oman lukunopeuteni tuntien tunteja kuluu varmasti enemmän kuin kymmenen. 

Teen täällä kolme kurssia yhteensä kolmenkymmenen opintopisteen arvosta. Vertailun vuoksi Turussa minulla oli jaksoja jolloin olen joutunut tekemään saman opintopistemäärän hyväksi kymmenen pienempää suoritusta.  Kurssien laajuus mahdollistaakin syventymisen teemoihin aivan eri tavalla kuin Turussa. Ja kuten mainitsin, aikatauluttaminen tuntuu helpommalta sillä kymmenen suorituksen sijaan hallinnoitavia kursseja on vain ne kolme. Luulen tämän näkyvän jollain tavalla oppimisen laadussa sekä tuloksissa.  

Kurssit on jaettu täällä hyvin tarkkaan ensimmäisen, toisen ja kolmannen vuoden kursseihin, eivätkä paikalliset opiskelijat pääse hyppimään eri tasoisille kursseille kuten Suomessa on totuttu: Kurssit suoritetaan siinä järjestyksessä kun ne opinto-oppaassa käsketään. Opinto-ohjelmani sisältää kurssin jokaiselta vuositasolta, joten pääsen näkemään hyvin erilaisia suorituksia. En nyt tarkemmin kuvaile kursseja, sillä niistä jokainen ansaitsee oman artikkelinsa. 

Suomeen verrattuna opiskelijoille asetetut vaatimukset vaikuttavat tiukemmilta, mutta myös selkeämmiltä: Esseet tulee palauttaa määräaikaan mennessä ja seminaareissa jää varmasti melko nopeasti keskustelun ulkopuolelle jos ei ole valmistautunut huolella. Uskon että tämä on kuitenkin hyvä asia, sillä vaatimukset antavat minulle ajallisen "kehikon" johon voin nojata suunnitellessani viikon ohjelmaa. Kahden viikon perusteella vaikuttaa siltä että hyvin monet paikalliset opiskelijat suhtautuvat opiskeluun vakavasti, ja he esimerkiksi saapuvat seminaareihin hyvin muistiinpanoin varustautuneina. Turussa historian opiskelu muuttui ehkä liiankin helposti luennoilla istumiseksi ilman niiden ulkopuolella tapahtuvaa, omaehtoista ajatustyötä. 

Olen kohdannut täällä paljon osallistavamman opetustyylin kuin Turussa. Seminaarin vetäjät esittävät suoria kysymyksiä ja ongelmia opiskelijoille pohdittaviksi. Seminaarityöskentely oikeastaan korostuu täällä turkulaiseen opetukseen verrattuna. Jokaiseen kurssiin liittyy seminaariosuus jo ensimmäisestä opiskeluvuodesta alkaen, kun taas kotona ensimmäisenä opiskeluvuonna opiskelija osallistuu varmuudella vain yhteen seminaariin. Akateemiseen keskusteluun harjaantuminen myös näkyy: osallistuessani ensimmäistä kertaa seminaariin kolmannen vuoden opiskelijoiden kanssa olin positiivisen yllättynyt keskustelun laadusta ja keskustelijoiden akateemisesta kypsyydestä. 

Juha Ketola kommentoi aiemmin omassa blogissaan tunnin mittaisia luentoja. Samoin kuin Glasgowssa, myös Newcastlessa luennot kestävät tunnin, ja olen osaltani tullut samoihin johtopäätöksiin kuin Juha. Ensimmäisen tason kurssin luennot ovat pinnallisia ja niissä tuntuu korostuvan kronologia syvemmän analyysin kustannuksella. Kyseisen kurssin luennot ovatkin enemminkin johdantoja aiheeseen, johon kurssin oheiskirjallisuus syventyy. Lisäksi kurssin luennoilta puuttuu interaktiivisuus, mutta se lienee massaluentojen ominaisuus, ei vika. Kakkostason kurssin luennot tarjoavat kuitenkin tähän käsitykseen poikkeuksen. Koska kurssille osallistuu vain hiukan yli kymmenen opiskelijaa, ovat luennot lähempänä seminaaria kuin massaluentoa. Alunperin kurssi oli tarkoitettu kuudellekymmenelle opiskelijalle, ja arvelen että noin ison ryhmän kanssa luennot olisivat olleet tavallisia massaluentoja. 

Suomalaiseen opiskelijakulttuuriin vahvasti kuuluva akateeminen vapaus näyttäytyy täällä hyvin erilaisena. Suomalainen humanisti onkin tottunut akateemiseen vapauteen, jossa ehkä korostetaan enemmän valinnanvapautta, vapaata liikkuvuutta tiedekuntien välillä ja vapautta jäädä kotiin nukkumaan kuin todellista akateemista tutkimuksen ja opetuksen vapautta. Newcastlessa korostuu ennen kaikkea jälkimmäinen: Yliopiston säännöissä todetaankin seuraavaa: 

The University shall ensure that academic staff have freedom within the 
law to question and test received wisdom, and to put forward new ideas and controversial 
or unpopular opinions, without placing themselves in jeopardy of losing their jobs or 
privileges

Ajatuksen vapauden vastakohtana liikkuminen tiedekunnasta toiseen ei ole yhtä helppoa kuin Suomessa. Siinä missä oman tutkintoni opintopisteistä noin puolet kerään sivuaineista, on aika tavallista että historiaa lukenut batchelor of arts on opiskellut vain pelkkää historiaa ilman harharetkiä muiden tieteenalojen puolelle. Toki täällä on ns. conbined-tutkintoja, joiden piirissä voi opiskella muutakin kuin omaa pääainettaan. Silti myös combined-opiskelijoilta puuttuu samanlainen kurssien buffet-pöytä jollainen Turussa minulla on nautittavana. 

Kysyin paikalliselta historian opiskelijalta aiheesta, ja sain kuulla että eri oppiaineissa opiskelu saattaa olla pelkästään aikataulujen takia mahdotonta. Historian oppiaineden sisällä nimittäin kurssit pyritään aikatauluttamaan niin ettei esimerkiksi saman tasoiset kurssit ole päällekkäin. Eri oppiaineiden välillä tälläistä yhteensovittamista ei tietenkään tapahdu, joten yksittäisen opiskelijan voi olla hankala sovittaa muita kursseja pääaineensa oheen.

Yllättävää kyllä, paikallinen järjestelmä sai minut pohtimaan mikä on akateemisen vapauden itseisarvo suomalaisessa yliopistossa. Ainakin omassa opiskeluhistoriassani akateemisen vapauden haittapuolena oli ensimmäisten kahden opiskeluvuoden erilaiset harharetket sivuaineisiin joidenka perusopintoja en tulisi koskaan viimeistelemään. Täytyy kuitenkin myöntää että ongelma ei ole välttämättä akateeminen vapaus itsessään vaan opinto-ohjauksen puute tai oman akateemisen identiteetin hakeminen. Akateemisista harharetkistä huolimatta uskon kuitenkin että valinnan vapaus on hyvä asia. Suomalaisessa tutkinnossa pystyn yhden tutkinnon puitteissa syventymään halutessani kahteen tieteenalaan, olkoon ne nyt vaikka historian ja maantiede. Englantilaisessa järjestelmässä saattaisin hakeutua kahden tutkinnon linjalle jossa tekisin yhden kummastakin, esimerkiksi kandidaatin tutkinnon historiasta ja maisterin maantieteestä. 

Summa summarum: Opetuksen taso on mielestäni hyvä ja minulla on melkoisen korkea odotukset tälle keväälle. Samalla huomaan että sisälläni on myös pieni kilpailija. Huomattuani paikallisten kolmannen vuoden opiskelijoiden korkean tason, kasvoi sisälläni halu osoittaa että olen vähintään yhtä hyvä kuin paikalliset. 

tiistai 28. tammikuuta 2014

Asiaa kylmyydestä

Ulkomailla asuessa päätyy ennemmin tai myöhemmin pohtimaan omaa suomalaisuuttaan tai sitä millaisena Suomi ja suomalaiset nähdään maailmalla. Lyhyen oleskeluni aikana Suomeen liitetään yleensä kylmyys ja pimeys. En ilmeisesti ole ainoa joka on ilmiöön törmännys, sillä Helsingin Sanomat  kerrottiin  Kristiina Heleniuksen kyllästyneen siihen miten hän Suomi-kuvaa lobatessaan törmää aina mielikuviin kylmyydestä. 

Vuokra-isäntäni Daniel vei meidät Heatonin alueen uudet vaihtarit pubikierrokselle, ja keskustellessani muiden kuin pohjoismaalaisten kanssa nousi kylmyys poikkeuksetta esille. Vastasin kaikille asian esiin nostaneille että meillä oli itseasiassa varmaankin lämpimin joulukuu pitkään aikaan, ja että lumen sijaan jouluaattona satoi ainakin Turussa vettä. Samaan aikaan Daniel oli selvästi hämmentynyt kun hänelle kerrottiin että voimme myös talvella oleskella sisätiloissa pelkässä t-paidassa. 

Jäinkin miettimään että mikä tässä kylmyydessä oikein on kun se näin paljon herättää huomiota. Voisiko olla niin että kylmyyttä korostavalla suomalaiset voivat kerätä itselleen säälipisteitä vaikeroimalla korkeista nietoksista ja valtavista lumimassoista? Kristiina Heleniuksen mielestä meillä suomalaisilla on pahana tapana korostaa kylmyyttämme, ja voin nyt todeta että se on ihan totta! Myönnän että olen syyllistynyt itsekkin rakentanut itselleni kylmyyden sädekehää. 

Haluaisin kuitenkin muistuttaa, ettei suomalaisilla ole yksinoikeutta kylmyyteen. Norjalaiset, ruotsalaiset ja kanadalaiset joutuvat hytisemään pakkasessa siinä missä mekin, ja Kanadan mannermaiseen ilmastoon verrattuna etelä-Suomen talvi voi vaikuttaa ennemminkin lämpimältä lehmän hönkäykseltä kuin hyytävältä talvelta. Toisaalta yhteinen, jaettu kokemus ilmastosta voi lähentää ihmisiä. Sain tästä käytännön esimerkin eilen kun päädyin tekemisiin kanadalaisen vaihtarin kanssa. Meillä oli kaksi puheenaihetta: Jääkiekko ja sää. 

Kylmyyden korostaminen antaa kieltämättä hyvin yksipuolisen kuvan Suomesta, mutta onneksi sille on vaihtoehtoja. Suomi ei mielestäni ole yksinkertaisesti kylmä maa, vaan ennen kaikkea vuodenaikojen vaihteluiden ja kontrastien maa. Meillä voi sekä loikoilla hiekkarannalla kesähelteillä tai lähteä samalta rannalta pilkille kuusi kuukautta myöhemmin. 

Lähteminen ulkomaille on jo nyt opettanut jotain minulle jotain itsestäni ja suomalaisuudesta. Vajaa viikko tällä ikuisen marraskuun saarella on saanut minut arvostamaan vuodenaikojen vaihtelua ja sen tuomaa elämysten rikkautta aivan eri tavalla kuin ennen. 

lauantai 25. tammikuuta 2014

Hiiriä ja ihmisiä: Great North Museum: Hancock

Lauantai-päivä, eikä mitään tekemistä. Korjasin tilanteen aloittamalla Newcastlen museoiden kiertämisen Great North Museum: Hancockista. Museo mainostaa internetissä itseään lauseella The World under one roof. Toteamus pitää varsin hyvin paikkansa, sillä saman katon alla on sekä luonnonhistoriallista että historiallista katseltavaa. Museon kokoelma käsittää Newcastle luonnonhistoriallisen seuran ja historiallisen seuran keräämät kokoelmat. Hancockia voisi kuvata aikakausien sekatavarakaupaksi: jokaiselle jotakin! 

Museon toisessa kerroksessa Northumbrian alueen luonto ja muinainen Egypti elävät sopusointuisesti oma museaalista yhteiselämäänsä. Hancock on ensimmäinen museo jossa olen kohdannut kuolleen hiiren ja kuolleen ihmisen noin viiden askeleen päässä toisistaan. Kuolleen ihmisen roolia esitti egyptiläisen naisen muumio. Yksityishenkilö nimeltään John Bowes Right osti kyseisen muumion vuonna 1825 ja lahjoitti sen Newcastle Litterary and Philosophical Societylle. Ilmeisesti lähes koko museon historiallinen aineisto on koottu samalla tavalla: Yksityiset keräilijät ja tieteelliset järjestöt ovat halunneet kasvattaa oman kokoelmansa. 

Koska Newcastle sijaitsee aivan muinaisen Hardianuksen muurin eteläpuolella, on museossa oma osionsa myös Roomalaisille. Antiikkia käsittelevissä museoissa on yleensä esillä runsaasti marmoriin hakattuja tai pronssiin valettuja päitä, eikä tämä muodosta poikkeusta. Myös hautakivet olivat hyvin edustettuina. Menneisyyttä oli kuitenkin pyritty elävöittämään antamalla hautakiviin hakatuille nimille ääni: Esimerkiksi muulinajajan hautakiven viereen oli pystytetty posteri muulinajajan kuvalla ja minämuotoon kirjoitettu lyhyt tarina hahmon elämästä.


Luonnonhistorialliselta osastolta löysin syyn sille, miksi jotkut saattavat luulla jääkarhujen syövän pingviinejä. Nämä kaksi eläintä on nimittäin aseteltu napaseutuja esittelevässä osuudessa samaan kaappiin. Näyttelyyn kosketusnäytöiltä sai käydä lukemassa kuvaukset eläimistä, ja mielenkiinnon johdattelemana kävin tarkastamassa mitä jääkarhuista ja pingviineistä kerrotaa .Tekstit olivat lyhyitä ja eläinten elinympäristöjen eroja ei mainittu. Esittelyt vaikutti vat yksinkertaisilta, sillä esimerkiksi jääkarhujen elintilan jatkuvasta hupenemisesta ei mainittu mitään. Niinpä museon valistava ja opettava merkitys ei mielestäni toteutunut. 

Hancock muistutti  siitä, että Iso-Britannia on hyväntekeväisyyden maa. Monet museot ovat hyväntekeväisyysjärjestöjen ylläpitämiä, ja järjestöjen takana on usein varakkaita lahjoittajia. Esimerkiksi Newcastlessa vaikuttanut teollisuusmies William Armstrong lahjoitti museon rakentamiseen 11 500 puntaa. Museon ylläpidon vaatima varainkeruu oli ymmärrettävästi hyvin esillä. Museon ensimmäisestä kerroksesta löytyi perhosgalleria jossa rahaa museolle lahjoittaneiden nimet oli kirjoitettu seinille piirrettyihin värikkäisiin perhosiin. 

Great North Museum: Hancockin ongelmana on sen hajanaisuus ja punaisen langan puute. Museolla ei ole yhtä teemaa vaan siellä on esillä maailman historiaa pieninä palasian noukittuina. Aion kuitenkin vielä palata Hancockiin, haluan nimittäin selvittää miten saisin nimen perhosten joukkoon. Toisaalta minulla on vielä näkemättä Great North Museumin toinen puolisko, eli ylipiston taidekokoelma Hatton Gallery. 




torstai 23. tammikuuta 2014

Ensimmäinen päivä yliopistolla

Tänään tunsin oloni jälleen kerran fuksiksi. Muistan miten elokuussa 2010 hain Turun yliopiston Luonnontieteiden talosta oikeaa lukusalia. En ollut yksin, sillä Yliopistonmäen oli tuolloin täyttänyt uusien opiskelijoiden epävarmuutta huokuva massa. Kukaan ei oikein tiennyt mitä pitäisi tehdä, missä pitäisi olla ja mistä tässä kaikessa oikeastaan on kyse. 

Niinpä hakeuduin aamulla jonnekin kampusalueen reunalle ja yritin seurata kaikkein eksyneimmän näköisiä ihmisiä. Olihan näet todennäköisesti menossa samaan paikkaan kuuntelemaan kansainvälisille opiskelijoille tarkoitettua johdantoluentoa. Ulkopuolisen silmissä olimme kuin lyhyintä reittiä pesälleen etsiviä muurahaisia. Löysin paikan päältä yhden tutun muurahaisen, Turusta myös historiaa lukemaan lähtenyt toveri Masse oli saapunut paikalle minua ennen. 

Newcastlen yliopiston kampus osoittautui yksinkertaiseksi ja siellä oli helppo suunnistaa. Kampus muodostaa oman, selkeän kokonaisuutensa kaupungin keskustan pohjoispuolella. Arkkitehtuuri on yhdistelmä uutta ja vanhaa, punaisen tiilen ja lasin vuorotellessa katukuvassa. Oheisessa kuvassa on Armstrong Building, jossa myös historian oppiaine sijaitsee. Itse johdantoluento oli Herschel Buildingissa, joka edusti vähän uudempaa arkkitehtuuria. Kampusalueesta tulee varmasti vielä kirjoitettua lisää, sillä se herätti jo tänään monia pieniä huomioita. 

Johdantoluento oli käytännössä noin kolmituntinen sessio jossa puolen tunnin välein vaihtui puhuja. Kokemusteni perusteella voisin todeta että yliopistojen esittelyluennot noudattavat aina samaa kaavaa: mahdollisimman nopeasti mahdollisimman paljon tietoa. Lopputulos: läheskään kaikkea en muista, mutta onneksi jokainen luennoitsija ohjasi meidät yliopiston kaiken kattaville internet-sivuille. 

Johdantoluennon yhteydessä pääsin luomaan ensimmäiset kontakteja muihin opiskelijoihin. Edessäni sattui nimittäin istumaan neljä muuta suomalaista vaihtaria, joista osan tunnistin Danielin, siis vuokra-agenttini, asiakkaiksi.

Jään mielenkiinnolla odottamaan millaista täkäläinen opetus on. Johdantoluennoilla ei suoraan kerrottu miten opetus toteutetaan, mutta pieniä vihjeitä saimme:  Ensinnäkin, puhelimen kanssa pelaamista ei kerrotun mukaan katsottaisi hyvällä. Kuulema puhelimen näpertelystä voidaan huomauttaa ja peräti poistaa luentosalista. Toiseksi, luentosalien ovilla on opiskelijakorttien lukulaitteet, joidenka avulla ainakin osan opiskelijoista täytyy kirjautua läsnäolevaksi. Selitys liittyy viisumikäytänteisiin: Yliopiston tulee raportoida virannomaisille jos EU:n ulkopuolinen opiskelija ei osallistu opetukseen. 

Ajatuksia lentämisestä

Tänään matkustin Turusta Kööpenhaminan kautta Newcastleen. 

En erityisesti pidä lentämisestä, ja siinä on mielestäni kaksi kauhistuttavaa asiaa. Ensinnäkin lentäminen itsessään on minulle varsin karmivaa. Kun selkäni painautuu lentokoneen kiihdyttäessä nousuun tai kun kone kaartaa jyrkästi laskuun olen täysin vakuuttunut että päädyn pian osaksi taivaalla loimuttavaaa tulipalloa ja syöksyn hallitsemattoman romukasana tantereeseen. Jos ihminen olisi tarkoitettu lentämään, hänellä olisi siivet! Toisaalta lentäminen ahdistaa myös jos koneet eivät liikun niinkuin pitäisi. Kirjoitin aikaisemmin miten olen odottanut Pafoksella paluuta Suomeen. Mielestäni luoleman pelkoni ei ole mitään verrattuna siihen millaisen ahdistuksen voin saada jos hyvät suunnitelmani eivät toteudu. 

Lento Turusta Kööpenhaminaan ei sujunut ongelmitta. Boardingin jälkeen lentokoneemme kippari kuulutti että koneessa on tekninen vika: ilmeisesti jokin lentokoneen toiminnan kannalta oleellinen laite joko puuttui kokonaan tai oli rikki. Ilman korjaustoimenpiteitä kone jäisi seisomaan.. Kuulutuksen lopuksi kippari ilmoitti odottavansa nyt ruuvimeisseliä ja pyysi meitä matkustajia odottamaan ihan rauhassa. 


Matkustamosta kuului pitkä ja raskan huokaus. Vieressä istunut seurueeni aloitti saman tien  uusien lentojen etsimisen siltä varalta että lento todellakin peruutettaisiin. Otsalleni puolestaan kohosi kylmä ja tuskainen hiki. Jos lento peruuntuisi, miten pääsisin Newcastleen? Jos myöhästyn huomisesta aloituksesta niin menetänkö paikkani yliopistolla? Olisiko edessä vielä yksi yö kotona? Ikkunasta näin miten viereinen Flyben Helsinkiin suuntautuva kone pääsi ilman kommervenkkejä ilmaan. Myös Ilmavoimien kuljetuskone tuli esittelemään kuinka hienosti ja hyvin heidän kalustonsa toimii.

Korvani herkistyi kuuntelemaan koneen ääniä, niiden kun olettaisi kertovan jotain siitä toimiiko kone niin kuin sen pitäisi. Hetken odottelun jälkeen tasaisesti äänentaajuuttan nostava ulina paljasti että jokin koneessa ainakin toimii ja oli nyt käynnistetty. Suihkumoottorihan se siellä otti kierroksia. Ilmeisesti kippari oli löytänyt sisäisen MacGyverinsä ja pelastanut noin 80 matkustajan päivän.

Kone nousi ilmaan ja maailma oli kaunis. Pilvien päältä katsottuna Saaristomeri oli vihreän meren, valkoisten jäälauttojen ja saarten mosaiikki. Pilvet näyttivät, näin kliseisesti ilmaistuna, pumpulilta jonne olisi halunnut loikkimaan. Katse lepäsi mutta sydän hakkasi noin 150 lyöntiä minuutissa. Koneen laskeutuessa Kööpenhaminaan havahduin siihen että olin puristanut turvavyön solkea nyrkissäni koko laskeutumisen ajan. 



sunnuntai 19. tammikuuta 2014

Sunnuntai-aamu

Tänään noin kello 06:30 märkä koiran kuono tuli tökkimään väsyneitä, tai itseasiassa hyvin unisia, varpaitani. Tiibetinterrierimme Hugo päätti puolestani että sunnuntai-aamu ei suinkaan ole tarkoitettu nukkumiseen vaan ulkoiluun. Ujellus ja itku pitivät huolen siitä että ulkoiluttaja, eli minä, nousi melko nopeasti ylös ja kaivoi ulkoiluvaatteet esille. 

Herätyskello on osoittautunut tarpeettomaksi, sillä koira tekee saman asian mutta paljon paremmin. Herätyskellon voi esimerkiksi heittää päin seinää tai puhelimen voi asettaa torkuttamaan, mutta koira ei missään olosuhteissa lakkaa ujeltamasta ja vaatimasta aamulenkkiään. Lisäksi koiruus pakottaa ulos liikkumaan, joka on mielestäni torkkumista parempi tapa herätä: kylmä ilma herätti keuhkot ja aivosolut. 

Vaikka Hugo saattaa joskus syödä kenkiäni ja herättää aamulla varhain, tulee minulla sitä aidosti ikävä. Eikä koiruus tietenkään ole ainoa asia joita tulen ikävöimään: Oikkaria tottakai, Ruissaloa, talvea, ruisleipää...Voikohan olla niin että minusta tulee suomalaisempi kuin nyt olen vasta kun muutan hetkeksi ulkomaille? 




keskiviikko 15. tammikuuta 2014

Byrokratia, osa 1

Kun seurustelee oikeustieteilijän kanssa, voi yhteistä laatuaikaa viettää esimerkiksi ihmettelemällä englantilaista oikeusjärjestelmää ja byrokratiaa. Iso-Britanniaa ja Euroopan muita maita nimittäin erottaa muutkin asiat kuin Englannin kanaali. 

Iso-Britannian lainkäyttöä kutsutaan joskus anglosaksiseksi oikeudeksi, mutta käsittääkseni termi on hiukan ongelmallinen. Anglosaksinen oikeus kun viittaa sekä nykyisin vallitsevaan oikeusjärjestelmään että saarivaltakuntaa noin 400-1066 hallinneiden anglosaksien oikeuskäytäntöön. Tarkempi nimitys vallitsevalle käytännölle lienee common law,  jota joskus näkee tapaoikeudeksi käännettynä.  Muinaisuuteen vetoava nimi kuitenkin sopisi oikeusjärjestelmälle, joka perustuu ennakkotapauksiin. Näin on aina tuomittu ja näin tullaan aina tuomitsemaan! 

Mitä tämä sitten tarkoittaa käytännössä? Esimerkiksi sopimukset ovat hyvin erilaisia Isossa-Britanniassa kuin esimerkiksi Suomessa. Vaihto-opiskelijana olen tietenkin päässyt tutustumaan sopimuskäytänteisiin vuokrasopimuksen muodossa. 

Vuokrasin siis asunnon yksityisiltä markkinoilta ja sähköpostiini ilmestyi viime vuoden puolella seitsemänsivuinen dokumentti. Siinä missä nykyisen asuntoni vuokrasopimus mahtuu yhdelle A4-arkille, on Newcastlen asuntoni sopimuksessa seitsemän sivua ja huomattavasti enemmän ehtoja kuin suomalaisessa. Syy on juuri oikeusjärjestelmien erossa: suomalaisessa sopimuksessa ilmoitetaan, että sovellamme lakia asuinhuoneiston vuokrauksesta. Englantilaisessa sopimuksessa ehdot sovitaan yksitellen eikä ilmeisesti common law tunne yleisiä ehtoja. Vuokrasopimuksessa asetetaan myös erilaisia sopimussakkoja: jos vuokralainen esimerkiksi ei pääse avamaan ovea ennalta sovittuna aikana korjausmiehelle, köyhtyy hän 40 puntaa. Suomalaisessa vuokrasopimuksessa sopimussatkot eivät suinkaan ole mahdottomia, niistä vain usein sovitaan yleisemmällä tasolla. Näin siis yksityishenkilöiden kohdalla. 

Vaihto-opiskelijana en ole asemassa että voisin neuvotella vuokraehdoista, joten allekirjoitin sen enempää jupisematta sopimuksen ja skannasin kopion englantiin. Paperisota ei kuitenkaan päättynyt tähän, sillä vuokralaiselle, eli minulle, piti löytää vielä takaaja. Takaajasopimuksen nähtyään Oikkari totesi että Suomesta saa helpommin 200 000 euroa lainaa kuin Englannista vuokra-asunnon! Sekä minua että Oikkaria ihmetytti se, minkä ihmeen takia vuokralaiselle tarvitaan vielä takaaja, olihan minulla parin kuukauden vuokrat jo maksettuna. Mutta jos maan tapa on tämä, niin ei kai siinä muukaan auta... Takaajasopimuksessa oli yksi mielenkiintoinen kohta: takaajalle olisi pitänyt löytää takaaja tai todistaja joka vannoo takaajani olevan luotettava ja hyvin tunnollinen vuokranmaksaja. Tälläiseksi takaajan varmistajaksi olisi kelvannut esimerkiksi Oikkarin edellinen vuokraisäntä. Pienen selvittelyn jälkeen meille kuitenkin selvisi ettei vaihto-opiskelijoilta vaadita takaajalle takaajaa. 

Helposti voisi luulla että tällaisen sopimusapparaatin takana istuu harmaaseen tai mustaan pukuun somistautunut kasvoton  juristi tai vähintään alan ylioppilas. Päinvastoin! Vuokraisäntäni edustaja Daniel on todellisuudessa avulias ja lienee opiskelija itsekkin. Näin ollen hänellä vaikuttaa olevan melko hyvä ymmärrys vaihto-opiskelijoiden tarpeista, ja Daniel yrittääkin tehdä muuttamisesta mahdollisimman helppoa. Danieliin voitte tutustua itse Youtubessa. 

Summa summarum, Isossa-Britanniassa tehdään monet asiat aivan eri tavalla kuin kotimaassa. Kuullostaa itsestäänselvyydeltä. Kaikenlaiset vuokrasopimukset ja edellisten newcastlenkävijöiden kokemukset antavat pientä osviittaa tulevasta. Odotan kuitenkin todellisuuden iskevän päähän ennemmin tai myöhemmin lentoni laskeuduttua. Sitä taidetaan kutsua kulttuurishokiksi. Sitä odotellessa! 


sunnuntai 12. tammikuuta 2014

Voimainponnistuksia

Viimeisten akateemisten voimainponnistusten avuksi aurinko päätti tänään ilmestyä Turun taivaalle. En edes muista milloin viimeksi näin sinisen taivaan. Pieni ulkoilu- ja kuvausretki Ruissaloon auttoi jaksamaan kaiken opiskelutyön keskellä.

Sisälläni asuu pieni karttafriikki, ja viimeiset Turussa suoritettavat opinnot ovat näin ollen hyvin kiinnostavia koska ne liittyvät karttoihin. 

Suomen historian oppiaine järjesti syksyllä vanhoja karttoja käsittelevän kurssin. Tutustuimme Suomen kartoitukseen 1600-luvulta 1800-luvulle ja kävimme läpi erilaisten karttojen ominaisuuksia ja ennenkaikkea mistä niitä voi löytää. Internet on helpottanut monia asioita, ja yksi niistä on vanhojen karttojen saatavuus. Suomesta löytyy ainakin kaksi merkittävää vanhojen karttojen digitaalista kokoelmaa: Heikki Rantatuvan Vanhat kartat sekä Kansallisarkiston digitaalisten kokoelmien kartat  Aineistoja on siis paljon saatavilla, kaikille ja ilmaiseksi. 

Kurssi on työllistänyt minua yhden harjoitustyön verran: Palautin tänään harjoituksen jossa analysoin Päijät-Hämeessä, Asikkalassa sijaitsevan Anianpellon kylän kehitystä 1700-luvulta 1960-luvulle. Tämän lisäksi tulevan viikon aikana pitäisi vielä kirjoittaa yksi noin kolmen sivun mittainen pohdinta vanhoista kartoista historiantutkimuksen lähteenä ja kohteena.

Toinen karttoihin liittyvä kurssi jota olen käynyt läpi on maantieteen perusopintoihin kuuluva Kartografian ja geoinformatiikan peruskurssi. Toisin sanoen olen opetellut projektioita, piirtänyt karttoja, tulkinnut satelliittikuvia ja tuottanut GPS-laitteen avulla omaa paikkatietoa. Kurssi on ollut työläs: parhaimmillaan kurssi vaati noin 10-14 tuntia pakollista läsnäoloa viikkoa kohden. Vertailun vuoksi mainittakoon että historian aineiden luentokursseilla istutaan kahdesta neljään tuntia viikossa  - ero on siis huima! 

Vaativuudestaan huolimatta maantiedon kurssi oli hyvin antoisa. Minusta kun hiukan tuntuu että oman tieteenalan ulkopuolelle loikkiminen on ehkä kaikkein luovinta toimintaa mitä yliopisto-opinnoissaan voi tehdä. Päähäni on viimeisen kahden kuukauden aikana noussut monta keskinkertaista tai hyvää ideaa miten paikkatietoa voisi soveltaa historiantutkimuksessa. 

En tosin ole ensimmäinen joka on näin ajatellut. Toukokuussa 2013 Turun Yliopistossa tarkastettiin Harri Kiiskisen kulttuurihistoriaan tekemä väitöskirja jossa analysoitiin keramiikan tuotantoa ja kaupankäyntia keski-Italiassa ajanlaskumme alussa. Aineistona toimi noin 30 000 esineen tietokanta. 

Entä ne omat ideat? Orjakaupan tarkastelu paikkatietomenetelmin. Tai vaikkapa menetettyyn Karjalaan kohdistuvan nostalgian analysointi paikkatiedon avulla, muistamisen maantiedettä. 

Summa summarum, molemmat kurssit ovat tehneet juuri sitä mitä yliopisto-opetuksen tuleekin tehdä. Ne näyttävät mikä on mahdollista ja antavat työkaluja uusien ongelmien löytämiseen ja niiden ratkaisemiseen. Valmiita ratkaisuja ei tosin ole, ne täytyy omassa päässään keksiä!