sunnuntai 9. helmikuuta 2014

Opetuksesta, kursseista, ja kaikesta muusta sellaisesta

Takanani on nyt kaksi viikkoa opiskelua englantilaiseen tyyliin. Tuossa ajassa olen melko hyvin päässyt jo sisälle opiskelun rytmiin, joten uskallan kirjoittaa muutaman lauseen opiskelusta Newcastlessa. Suosittelen lukijoita tutustumaan myös Skotlannissa, Glasgowssa vaikuttavan Juha Ketolan kokemuksiin skotlantilaisesa yliopistosta.

Opiskelun suunnittelu tulee olemaan helppoa, sillä lukujärjestykseni tulee olemaan samanlainen koko kevään. Viikkorytmiini kuuluu lähiopetusta yhdeksän tuntia viikossa, joista kolme tuntia istutaan luennoilla ja loput vietetään keskustellen seminaareissa. Odotan viikottaisten työtyntien kuitenkin asettuvan jonnekin 40 tunnin tuntumaan, siellä esimerkiksi seminaareihin tulee aina valmistautua lukemalla annettu ainesto. Kahden kurssin opettajat ovatkin kurssiohjeissaan ilmoittaneet että opiskelijoiden tulisi käyttää viikossa noin kymmenen tuntia omatoimiseen opiskeluun. Oman lukunopeuteni tuntien tunteja kuluu varmasti enemmän kuin kymmenen. 

Teen täällä kolme kurssia yhteensä kolmenkymmenen opintopisteen arvosta. Vertailun vuoksi Turussa minulla oli jaksoja jolloin olen joutunut tekemään saman opintopistemäärän hyväksi kymmenen pienempää suoritusta.  Kurssien laajuus mahdollistaakin syventymisen teemoihin aivan eri tavalla kuin Turussa. Ja kuten mainitsin, aikatauluttaminen tuntuu helpommalta sillä kymmenen suorituksen sijaan hallinnoitavia kursseja on vain ne kolme. Luulen tämän näkyvän jollain tavalla oppimisen laadussa sekä tuloksissa.  

Kurssit on jaettu täällä hyvin tarkkaan ensimmäisen, toisen ja kolmannen vuoden kursseihin, eivätkä paikalliset opiskelijat pääse hyppimään eri tasoisille kursseille kuten Suomessa on totuttu: Kurssit suoritetaan siinä järjestyksessä kun ne opinto-oppaassa käsketään. Opinto-ohjelmani sisältää kurssin jokaiselta vuositasolta, joten pääsen näkemään hyvin erilaisia suorituksia. En nyt tarkemmin kuvaile kursseja, sillä niistä jokainen ansaitsee oman artikkelinsa. 

Suomeen verrattuna opiskelijoille asetetut vaatimukset vaikuttavat tiukemmilta, mutta myös selkeämmiltä: Esseet tulee palauttaa määräaikaan mennessä ja seminaareissa jää varmasti melko nopeasti keskustelun ulkopuolelle jos ei ole valmistautunut huolella. Uskon että tämä on kuitenkin hyvä asia, sillä vaatimukset antavat minulle ajallisen "kehikon" johon voin nojata suunnitellessani viikon ohjelmaa. Kahden viikon perusteella vaikuttaa siltä että hyvin monet paikalliset opiskelijat suhtautuvat opiskeluun vakavasti, ja he esimerkiksi saapuvat seminaareihin hyvin muistiinpanoin varustautuneina. Turussa historian opiskelu muuttui ehkä liiankin helposti luennoilla istumiseksi ilman niiden ulkopuolella tapahtuvaa, omaehtoista ajatustyötä. 

Olen kohdannut täällä paljon osallistavamman opetustyylin kuin Turussa. Seminaarin vetäjät esittävät suoria kysymyksiä ja ongelmia opiskelijoille pohdittaviksi. Seminaarityöskentely oikeastaan korostuu täällä turkulaiseen opetukseen verrattuna. Jokaiseen kurssiin liittyy seminaariosuus jo ensimmäisestä opiskeluvuodesta alkaen, kun taas kotona ensimmäisenä opiskeluvuonna opiskelija osallistuu varmuudella vain yhteen seminaariin. Akateemiseen keskusteluun harjaantuminen myös näkyy: osallistuessani ensimmäistä kertaa seminaariin kolmannen vuoden opiskelijoiden kanssa olin positiivisen yllättynyt keskustelun laadusta ja keskustelijoiden akateemisesta kypsyydestä. 

Juha Ketola kommentoi aiemmin omassa blogissaan tunnin mittaisia luentoja. Samoin kuin Glasgowssa, myös Newcastlessa luennot kestävät tunnin, ja olen osaltani tullut samoihin johtopäätöksiin kuin Juha. Ensimmäisen tason kurssin luennot ovat pinnallisia ja niissä tuntuu korostuvan kronologia syvemmän analyysin kustannuksella. Kyseisen kurssin luennot ovatkin enemminkin johdantoja aiheeseen, johon kurssin oheiskirjallisuus syventyy. Lisäksi kurssin luennoilta puuttuu interaktiivisuus, mutta se lienee massaluentojen ominaisuus, ei vika. Kakkostason kurssin luennot tarjoavat kuitenkin tähän käsitykseen poikkeuksen. Koska kurssille osallistuu vain hiukan yli kymmenen opiskelijaa, ovat luennot lähempänä seminaaria kuin massaluentoa. Alunperin kurssi oli tarkoitettu kuudellekymmenelle opiskelijalle, ja arvelen että noin ison ryhmän kanssa luennot olisivat olleet tavallisia massaluentoja. 

Suomalaiseen opiskelijakulttuuriin vahvasti kuuluva akateeminen vapaus näyttäytyy täällä hyvin erilaisena. Suomalainen humanisti onkin tottunut akateemiseen vapauteen, jossa ehkä korostetaan enemmän valinnanvapautta, vapaata liikkuvuutta tiedekuntien välillä ja vapautta jäädä kotiin nukkumaan kuin todellista akateemista tutkimuksen ja opetuksen vapautta. Newcastlessa korostuu ennen kaikkea jälkimmäinen: Yliopiston säännöissä todetaankin seuraavaa: 

The University shall ensure that academic staff have freedom within the 
law to question and test received wisdom, and to put forward new ideas and controversial 
or unpopular opinions, without placing themselves in jeopardy of losing their jobs or 
privileges

Ajatuksen vapauden vastakohtana liikkuminen tiedekunnasta toiseen ei ole yhtä helppoa kuin Suomessa. Siinä missä oman tutkintoni opintopisteistä noin puolet kerään sivuaineista, on aika tavallista että historiaa lukenut batchelor of arts on opiskellut vain pelkkää historiaa ilman harharetkiä muiden tieteenalojen puolelle. Toki täällä on ns. conbined-tutkintoja, joiden piirissä voi opiskella muutakin kuin omaa pääainettaan. Silti myös combined-opiskelijoilta puuttuu samanlainen kurssien buffet-pöytä jollainen Turussa minulla on nautittavana. 

Kysyin paikalliselta historian opiskelijalta aiheesta, ja sain kuulla että eri oppiaineissa opiskelu saattaa olla pelkästään aikataulujen takia mahdotonta. Historian oppiaineden sisällä nimittäin kurssit pyritään aikatauluttamaan niin ettei esimerkiksi saman tasoiset kurssit ole päällekkäin. Eri oppiaineiden välillä tälläistä yhteensovittamista ei tietenkään tapahdu, joten yksittäisen opiskelijan voi olla hankala sovittaa muita kursseja pääaineensa oheen.

Yllättävää kyllä, paikallinen järjestelmä sai minut pohtimaan mikä on akateemisen vapauden itseisarvo suomalaisessa yliopistossa. Ainakin omassa opiskeluhistoriassani akateemisen vapauden haittapuolena oli ensimmäisten kahden opiskeluvuoden erilaiset harharetket sivuaineisiin joidenka perusopintoja en tulisi koskaan viimeistelemään. Täytyy kuitenkin myöntää että ongelma ei ole välttämättä akateeminen vapaus itsessään vaan opinto-ohjauksen puute tai oman akateemisen identiteetin hakeminen. Akateemisista harharetkistä huolimatta uskon kuitenkin että valinnan vapaus on hyvä asia. Suomalaisessa tutkinnossa pystyn yhden tutkinnon puitteissa syventymään halutessani kahteen tieteenalaan, olkoon ne nyt vaikka historian ja maantiede. Englantilaisessa järjestelmässä saattaisin hakeutua kahden tutkinnon linjalle jossa tekisin yhden kummastakin, esimerkiksi kandidaatin tutkinnon historiasta ja maisterin maantieteestä. 

Summa summarum: Opetuksen taso on mielestäni hyvä ja minulla on melkoisen korkea odotukset tälle keväälle. Samalla huomaan että sisälläni on myös pieni kilpailija. Huomattuani paikallisten kolmannen vuoden opiskelijoiden korkean tason, kasvoi sisälläni halu osoittaa että olen vähintään yhtä hyvä kuin paikalliset. 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti