tiistai 27. tammikuuta 2015

Kaksi näkökulmaa orjista, oikeudesta ja rangaistuksista

Olen tukielmaani varten lukenut lukuisia artikkeleita, ja esittelen tässä niistä kaksi minulle ehkä hyödyllisintä.  

Englantilainen Diana Paton on erikoistunut Jamaikaan ja artikkelissaan Punishment, Crime, and the Bodies of Slaves in Eighteent-Century Jamaica (Journal of Social History, vol 35. no. 4, 2001) hän paneutuu jamaikalaisiin orjaoikeudenkäynteihin 1740-1780 -luvuilla. Lähteenään Patonilla on vuonna 1834 laadittu yhtenveto orjaoikeudenkäynneistä. 

1700-luvun Jamaikalla oli voimassa kaksi oikeudellista järjestelmää: Ensinnäkin saaren vapaiden ja valkoihoisten tuomitsemiseen oli omat Englantilaisen käytännön mukaan luodut tuomioistuimet. Orjat puolestaan tuomittiin slave courts -nimellä tunnetuissa istunnoissa joissa valtaa käyttivät pääasiassa maanomistajat. Patonin mukaan slave courts -oikeuksiä käytettiin ennen kaikkea orjien omistajien tai tilusten työnjohtajien vallan pönkittämiseen. Syytteen nostaminen, asian käsittely sekä rangaistukset muodostivat seremoniallisen kokonaisuuden joka korosti omistavan luokan ylivaltaa. Paton torjuu yksiselitteisesti orjien toimijuuden eikä usko että orjat saattoivat käyttää orjaoikeudenkäyntejä omaksi edukseen. Kaikissa tapaukissa syytettynä oli nimittäin orja, ei orjan omistaja. 

Natalie Zemon Davis esittää hyvin toisenlaisen näkemyksen orjista ja oikeusituimista artikkelissaan Judges, Masters, Diviners: Slaves' Experience of Criminal Justice in Colonial Suriname (Law and History Review, Vol. 29, No. 4, 2011). Ajallisesti Zeamon Davisin artikkeli sijoittuu myös 1700-luvulle, mutta hollantilaisten hallitsemaan Surinamin siirtokuntaan Etelä-Amerikan rannikolla. 

Samoin kuin Paton, Zeamon Daviskin käsittelee sekä omistajien että virallisten tuomioistuinten orjille langettamia rangaistuksia. Mutta toisin kuin Jamaikan orjaoikeuksissa, Zeamon Davis uskoo Surinamin orjien olleen aktiivisia toimijoita ja he saattoivat manipuloida järjestelmää itselleen hyödyllisellä tavalla. Davis esittää myös, että johtavassa asemassa toimineen orjat saattoivat kontrolloida omistajille virtaavaa tietoa. Kaikista rikkomuksista tai keskinäisistä riidoista ei siis raportoitu, ja näin orjat veivät omistajiltaan mahdollisuuden käyttää rankaisuvaltaansa.  

Toisin sanoen Surinamissa vallitsi kolme lomittaista järjestelmää: omistajan valta, viralliset tuomioistuimet sekä orjien oma sosiaalinen kontrolli. Zeamon Davisin mielestä Afrikasta, tarkemmin sanottua Kongosta ja Biafranlahdelta, laivatut orjat toivat mukanaan omat toimintatapansa ristiriitojen selvittämiseen. Afrikkalainen perinne ei nojautunut niinkään oikeudenkäynteihin, vaan jumalolentojen tahtoon: syyllisyys selvitettiin esimerkiksi nostamalla kivi kiehuvata vedestä. Jos epäilty selvisi ilman vammoja, oli hän jumalten suojeluksessa ja näin ollen syytön. Palovammat olivat varma merkki syyllisyydestä. 

Molemmat artikkelit ovat oman tutkielmani kannalta hyödyllisiä. Zeamon Davisin artikkelin johtopäätökset ovat helposti siirrettävissä omaan tutkimukseeni, sillä sekä Berbice että Surinam olivat hollantilaisia siirtokuntia ja niissä noudatettiin hollantilaista oikeusjärjestelmää. Ne myös sijaitsevat vierekkäin Atlantin rantamilla. Patonin artikkeli puolestaan auttaa ymmärtämään oikeusjärjestelmää maanomistajien näkökulmasta: Heillä oli tarve säilyttää oma valta-asemansa ja muistuttaa orjia auktoritetistaan. 

Molemmat tutkijat ovat myös entuudestaan tuttuja. Fuksivuonna kirjoitin mikrohistoriasta pienen harjoitustyön, jossa Natalie Zeamon Davisin Martin Guerren paluu oli esimerkkinä mikrohistoriasta sekä vaihtoehtoisesta tavasta kirjoittaa historiaa. Diana Patonin puolestaan  opetti minua keväällä 2014 Newcastlen yliopistossa orjuuden lakkauttamista Britti-imperiumissa käsittelevällä kurssilla. 

maanantai 26. tammikuuta 2015

Vastaukseni Kari Raiviolle

Helsingin Yliopiston entinen kansleri Kari Raivio syytti 23.1. Helsingin Sanomien yleisönosastolla opiskelijoita kieroutuneesta opiskelukulttuurista: Opiskelijat käyvät töissä, opinnot venyvät, motivaatio on heikko ja hyviä arvosanoja ei tavoitella. Vaikka opiskelijajärjestöt ovat jo vastanneet Raivio kritiikkiin, otan nyt teemaan itsekin kantaa. 

Ensinnäkin, Raivio tekee mielestäni virheen kirjoittaessaan opiskelijoista aivan kuin he olisivat yhtenäinen joukko löperösti opiskeluun suhtautuvia nuoria. Yleistämällä Raivio häilyttää eri tieteenalojen välisiä eroja, sillä todellisuudessa esimerkiksi turkulaiset kauppatieteilijät ja humanistit opiskelevat aivan erilaisissa maailmoissa. Käsittääkseni kauppatieteilijät opiskelevat paljon koulumaisemmin kuin humanistit. Kauppatieteilijät myös kilpailevat arvosanoistaan enemmän kuin humanistit, ja villit huhut kertovat että kilpailu johtaa ajoittain epäsolidaariseen käyttäytymiseen kauppatieteilijöiden keskuudessa. 

Suurin osa tuntemistani opiskelijoista on rationaalisia. Joudumme pohtimaan mihin suorituksiin kannattaa sitoutua ja panostaa, mistä kurssista taas kelpaa heikompi arvosana. Omassa ajattelussani esimerkiksi ns. virkamiesruotsin suorittamiseen kannattaa panostaa paljon enemmän kuin poliittisen historian perusopintojen kirjatenttiin. Syy ruotsin preferointiin on yksinkertainen: virkamiesruotsin arvosana ratkaisee rekrytointitilanteessa todennäköisesti enemmän kuin kirjatentistä saatu tulos.

Toisin kuin Raivio uskoo, varsin moni tuntemani opiskelija suhtautuu opiskeluun intohimolla ja he ovat myös motivoituneita. Esimerkiksi kanssani samaan aikaan yliopistossa aloittanut Reetta Ilo kävi Japanissa vaihto-oppilaana. Motivaatio japanin kielen oppimiseen oli kova, se johdatteli toverin Ilon mm. kilpailemaan japaninkieliseen puhekilpailuun. Omaan pro graduuni suhtaudun suurella intohimolla: aiheeni kiinnostaa minua aidosti ja haluan tutkielmalleni hyvän arvosanan. 

Menestyjien lisäksi yliopistoissa on toki niitäkin jotka suhtautuvat opiskeluun löysemmin. Raivion tapaan en kuitenkaan usko että kaikkia heitä vaivaa laiskuus vaan monet muut ongelmat. Esimerkiksi viime syksyllä uutisoitiin siitä, miten opiskelijoiden mielenterveysongelmat ovat sekä lisääntyneet että vaikeutuneet. En oikein usko, että työssäkäynnin lopettaminen auttaisi; sehän vain lisäisi huolta omasta toimeentulosta. Toisaalla myös opiskelutaitojen heikko hallinta voi hidastaa opintoja. Ensimmäisenä opiskeluvuotenani minun piti suorittaa kaksi valtio-opin noin 1000-sivuista kirjatenttiä. Silloisilla opiskelutaidoillani ne tuntuivat mahdottomilta tehtäviltä, ja jäivät myös tekemättä. Nyt muutaman vuoden harjoittelun jälkeen uskon selättäväni fuksivuonna kauhua herättäneet kirjat. Kolmanneksi yliopistojen rakenteet tuottavat myös hidasteita: Turun yliopiston oikeustieteellisessä tiedekunnassa voi hyväksyttää maisterivaiheen opintosuunnitelman kahdesti vuodessa järjestettävissä sessioissa. Jos opiskelija ei syystä tai toisesta pääse hyväksyttämään suunnitelmaansa, ei hän myöskään pääse jatkamaan opinnoissaan. 

Sunnuntaina 25.1. Helsingin Sanomat julkaisi kolumnin jossa käsiteltiin yhtä yliopisto-opiskelun kompastuskiveä. Ann-Mari Huhtanen käsitteli kolumnissaan aivojen moniajoon liittyviä ongelmia. Hän viittaa tutkimuksiin, joiden mukaan useamman asian tekeminen samaan aikaan alentaa älykkyysosamäärää ja alentaa tuottavuutta 40%. Mielestäni yliopisto-opiskelu on aivojen moniajoa pahimmillaan. Esimerkiksi keväällä 2013 suoritin 34 opintopistettä yhdeksällä eri kurssilla tai kirjatentillä. Keskimäärin jokainen suoritus oli siis 3,7 opintopisteen arvoinen. Muistan opiskelun olleen hätäilyä ja riman alittamista, selviytymistä. Keväällä 2014 olin Englannissa ja suoritin 30 opintopistettä kolmella kurssilla. Työmäärän ollessa suurempi aivojen moniajoa oli kuitenkin vähemmän, joten opiskelua oli helpompi hallita. Ilokseni olenkin huomannut, että ainakin Turun historia-aineissa ollaan siirrtytty kahden, kolmen opintopisteen kursseista viiden pisteen kokonaisuuksiin. 

Toinen opintojen kompastuskivi on mielestäni opinto-ohjaus sekä lukiossa että yliopistossa. Tein itse muutaman harha-askeleen sivuaineisiin ensimmäisinä opiskeluvuosina, siis aikana jolloin kuvittelin että minusta tulee keskiajan tutkija. Korjausliikkeet venyttävät tutkintoni kuuteen, seitsemään vuoteen. 

Valmistuessani olen (toivottavasti) pätevä opettamaan kolmea ainetta peruskoulussa ja lukiossa. Käsittääkseni uusissa opetussuunnitelmissa tullaan lisäämään oppiaineiden rajoja ylittävää opetusta. Tähän suhteutettuna maantieteen, valtio-opin sekä historian ymmärtäminen vastaa tulevaisuuden tarpeisiin. 

Vaikka opintoni Kari Raivion pettymykseksi venyvätkin, en koe tehneeni yhtään opintopistettä turhaan. Koskaan kun ei tiedä mikä on onneksi tai hyödyksi. 

perjantai 23. tammikuuta 2015

Otsikko-ongelma....ratkaistu toistaiseksi.

Minulla on aina ollut ongelmia otsikoinnin kassa. Mikä tutkielmalleni nimeksi? 

Otsikointi on oleellisesti kiinni tutkimukseni aiheessa, joten tutkimusaiheen sanallistaminen lienee oleellinen vaihe otsikoinnissa. Otsikoon pitäisi tiivistää tutkielman sisältö nopeasti hahmotettavaan ja ehkä myös houkuttelevaan muotoon. Ennen kuin voin otsikoida, on minun tiedettävä mitä olen tekemässä. 

Tarkoituksenani on tutkia orjien ja heidän omistajiensa vuorovaikutusta Brittiläisessä Guianassa, Berbicen siirtokunnassa vuosina 1819-1823. 

Berbice siirtyi brittiläisten haltuun 1800-luvun alussa hollantilaisilta, ja vallan vaihtuessa britit lupasivat säilyttää hollantilaisen hallinnontotavan ja lainsäädännän. Yksi hollantilaisen oikeusjärjestyksen eroavaisuus brittiläiseen oli se, että hollantilaisissa siirtokunnissa orjilla oli mahdollisuus valittaa omistajistaan tuomareille. Jamaikalla, Barbadoksella ja muissa brittien siirtokunnissa orjat eivät voineet näin tehdä. Käytäntö otettiin käyttöön 1700-luvun loppupuolella ja sen tavoitteena oli ehkäistä orjien kapinointia. 

Vuonna 1814 brititannian parlamentti päätti perustaa siirtokuntiin edunvalvojan virat pitämään huolta siitä että orjia kohdeltiin inhimillisesti. Ratkaisu oli osa parlametin käynnistämää orjuuden amelioraatioprosessia: Kun abolitionistit eivät saaneet riittävästi tukea orjuuden lakkauttamiseksi, siirtyivät he orjien elinolosuhteiden parantamiseen. Berbicessä edunvalvojaksi määrättiin siirtokunnan viskaali, joka siirtokunnan kuuluessa Hollannille oli ottanut vastaan orjien valituksia. 

Iso-Britannian parlamentti oli hyvin tiedonhaluinen, ja Colonial Office määräsikin siirtokuntien viranomaiset toimittamaan emämaahan raportteja ja kertomuksia siirtokunnan toiminnasta ja orjuudesta. Berbicestä Lontooseen toimitettiin mm. 80-sivuinen asiakirja jossa siirtokunna viskaali listaa vuosina 1819-1823 hoitamansa tapaukset. Tämä kyseinen raportti on alkuperäislähteeni. 

Berbicen orjat valittivat aineiston perusteella hyvin arkipäiväisistä asioista: Omistajat eivät antaneet heille riittävästi ruokaa,  annetut työtehtävät olivat liian isoja, ja sairastuneet jäivät ilman asianmukaista hoitoa. 80 sivuun mahtuu muutama keskenmeno, varkauksia ja runsaasti orjiin kohdistunutta väkivaltaa. 

Nopeasti ajateltuna vallankäyttö oli Berbicessä hyvin yksisuuntaista: Omistajat ja työnjohtajat pyrkivät alistamaan orjia. Tutkimuksessani pyrin kuitenkin lähestymään tapahtumia orjien omien kokemusten kautta: Miten he haastoivat omistajiensa auktoriteetin? Pystyivätkö he valituksilla oikeasti parantamaan omia elinolojaan? Käyttivätkö he epäsuorasti valtaa omistajiinsa? 

Tiedän siis melko hyvin mitä olen tekemässä, mutta miten sen voisi sanallistaa otsikkotasolla? 

Otsikoissa on perinteisesti viljelty tutkimuskohteen nimiä tai viitattu metodologisiin ratkaisuihin. Voisin viitata esimerkiksi orjiin ja omistajiin. Tämä ei kuitenkaan toimi, sillä aineistossa esiintyy paljon muitakin toimijoita kuin nämä kaksi. Voisin marssittaa otsikkoon teoreettisen lähtökohtani, joita on tällähetkellä ainakin kolme. Molemmat vaihtoehdot kuullostavat listamaiselta, eivätkä siis kovin kiinnostavalta. 

Tutkimukseni kytkeytyy selkeästi mikrohistorialliseen traditioon, joten otsikkoa on ehkä hedelmällistä etsiä  mikrohistoriaan nojaten. Olisiko Mikrohistoriallinen tutkielma orjuudesta hyvä? Ei, liian vanhahtava. Carlo Ginzburgin Juusto ja madot -tutkimuksen hengessä voisin nimetä tutkimukseni otsikolla Raippa ja Keskenmeno. Orjat vallankäytön kohteena ja vastustajina siirtomaa-ajan Guianassa. 

Tällä mennään kunnes keksin paremman. 

keskiviikko 21. tammikuuta 2015

Olen graduntekijä

Joudun ajoittain muistuttamaan itselleni että olen graduntekijä. Luen hitaasti ja kirjoitan vielä hitaammin, joten aijoittain unohdan mitä olen tekemässä. 

Gradun tekemisessä on jotain mystistä. Tutkielma monelle tuntemalleni opiskelijalle Iso G, myyttinen kokonaisuus jonka valmistuminen on jossain hamassa tulevaisuudessa.Iso G on pelottava, se vaatii paljon työtä. G on lukuisten odotusten ja odottamattomien pettymysten ruumiillistuma. 

Kun oli fuksi, olin aivan varma että kirjastossa graduaan pakertavien opiskelijoiden pään päällä leijui akateeminen sädekehä kokemuksen ja älykkyyden merkkinä. Heidän pöytänsä olivat täynnä kirjoja, he valloittivat lukusalin heti sen avauduttua ja istuivat paikallaan sitkeäsi valomerkkiin saakka. Keskustelu heidän kanssaan ainejärjestön illanvietoissa vain kiillotti sädekehää: Hienot teoriat diskurssista postrukturalismiin ja filosofit Foucault ja de Certeau saivat fuxin pään pyörälle. On se niin hienoa, ajattelin! 

Nyt olen itse graduntekijä. Säädekehä on haihtunut jonnekin kirjaston käytäville.