perjantai 6. helmikuuta 2015

Ajatuksia hitaudesta

Olen syntyjäni hämäläinen, siis luonnollinen olotilani on hitaus. 

Palatin eilen maisteriseminaariin viisi sivua tekstiä, eli kutakuinkin sen mitä olen viimeisen puolentoista viikon aikana ehtinyt kirjoittamaaan. Työ etenee varsin verkkaisesti, ja keskimäärin olen jokaista kirjoittamaani sivua kohden lukenut ja tehnyt muistiinpanoja päivän tai kaksi. 

Hitaus on turhauttavaa. Jos haluan oikeasti perehtyä johonkin tekstiin, lukunopeuteni on englanninkielisissä teksteissä noin 10 sivua tunnissa. Jos teen samalla muistiinpanoja, lukunopeuteni hidastuu entisestään. Esimerkiksi viime viikolla luin alkuperäsilähdettäni kahtena päivänä noin 20 sivua, ehkä noin puolitoista sivua tunnissa. 

Kirjoittamiseni ei ole yhtään sen nopeampaa. Istun tietokoneella ja katselen näyttö. Työpöytää peittävät muistiinpanot, kirjallisuus ja kansiot. Alan naputtamaan kappaleita, ja ensimmäiset versiot ovat yleensä hyvin karkeita ja täynnä täytesanoja. Tiedän mitä haluan sanua, mutten sitä miten voisin ilmaista itseäni niin että lopputulos olisi edes jokseenkin luettava. Esimerkiksi keskinkertaista suosiota saanut vastaukseni Kari Raiviolle syntyi kolmen peräkkäisen illan aikana; yhteensä tunteja sen tekemiseen on varmaan käytetty yhden työpäivän verran. 

Kirjoittaminen pysähtyy heti kun olen saanut edellisten päivien tutkimustulokset sanallistettua. Huomaan että työni eteneminen vaatii seuraavaksi kymmenen, viidentoista tunnin luku- ja suunnittelutyön. Sammutan tietokoneen, vien koiran lenkille ja palaan aiheeseen myöhemmin. 

En enää usko pitkiin, yli kymmenen tunnin työpäiviin. Tehokkuuteni alentuu mitä pidemmälle työpäivässä etenen. Toisaalta myöhään iltaan jatkuvat kirjoitusmaratoonit eivät luo mitään muuta kuin huonoa yöunta ja kasvata muiden tekemättömien töiden pinoa. Totesinkin maisteriseminaarissa että tekstinäytteiden takia en aio valvoa öitä, säästän voimani kevään loppurutistukseen. 

Samaan aikaan graduni ohjaaja painostaa nopeuttamaan työskentelyäni. Ilmoitin edellisessä maisteriseminaarissa että tavoitteenani on palauttaa tutkielma esitarkistukseen kesäkuun alussa. Ohjaajan mielestä keväästäni uhkaa tulla liian löysä sekä kevyt ja voisin palauttaa työni kuukautta aiemmin, toukokuun lopussa. 

Meillä tuntuu olevan muutenkin hiukan erilaiset käsitykset ajankäytöstä. Totesin erään paperin käsittelyn yhteydessä että teksti on nyt niin hyvä kuin vallitsevissa olosuhteissa ja aikarajoissa voi olla. Ohjaajan mielestä olisin vielä vähän voinut paneutua tekstiin, niin siitä olisi tullut hiukan parempi. Totesin ettei tekstini ongelmat korjaannu tunnin ylimääräisellä oikoluennalla, vaan aikaa vievällä lisätutkimuksella. Tekstin hiomiseen käytetty tunti ei olisi mielestäni vienyt työtäni eteenpäin. 

Tulevat työnantajani, teitä on varoitettu! En ole dynaaminen, ja nopean tyydytyksen sijaan tarjoa hidasta harkintaa. 

sunnuntai 1. helmikuuta 2015

Virkamiehen "mutta"

Sana mutta monella tapaa mielenkiintoinen. Rinnakkaiskonjunktiona se yhdistää kaksi lausetta joiden merkitykset voivat olla täysin päinvastaisia. Mairittelevan tai kehuvan aloituksen jälkeen lausuttu mutta saa kuulijan odottamaan jotain ihan muuta. 

Joulukuussa 1825 Berbicen viskaali Charles Herbert kirjoitti siirtomaan kuvernöörille sir. Benjamin D'Urbanille kirjeen. Herbert totesi kirjeessä että kruunun palvelijoita kannustaa aito halu toteuttaa Hänen Majesteettinsa hallituksen suunnitelmat orjuuden helpottamiseksi, mutta... 
"But, your Exellency is well aware that the feelings for one part must not obviate a just considereation for the other, and that the tranquility of the valuable colony will be effectually destoyerd if acts of insurbination and misconduct on the part of the slave, and particularlty in the usettled state of 1824, are toletrated under the name of complain"  
Tässä kohdassa tutkija tuntosarveni nousevat pystyyn ja alan pohtimaan mitä tässä nyt oikeastaan sanotaan. Mitä tässä oikein tapahtuu? 

Charles Herbert kirjoitti aikana jolloin abolitionistit pyrkivät lieventämään orjuuden vaikutuksia Britannina hallitsemilla alueilla. Vuonna 1823 englannissa oli perustettu Society for the Mitigation and Gradual Abolition of Slavery koordinoimaan orjuuden vastaista kampanjointia.  Tähän kontekstiin asetettuna Herbert vaikuttaa itsepäiseltä virkamieheltä, joka ei mielessään jaa emämaan poliitikkojen asenteita. Siinä missä abolitionisteille orjat olivat orjuuden uhreja ja tarvitsivat suojelua, Herbertille orjat olivat uppiniskaisia ja kurinpidon tarpeessa. 

Herbertillä oli Berbicessä ehkä paremmat mahdollisuudet olla omapäinen kuin englannissa. Kaukana parlamentista Herbert on voinut hakea omaa linjaansa emämaan abolitionistien ja siirtomaan orjanomistajien välillä. Kyseenalaistamalla abolitionistien tavoitteet näinkin suoraan hän asettuu ehkä tietoisesti siirtomaan orjanomistajien puolelle.

Kirjettä kirjoittaessaan Herbert on varmasti muistanut naapurisiirtomaassa Demerarassa kaksi vuotta aiemmin nousseen orjakapinan. Demeraran orjien keskuudessa oli levinnyt Englannista lähetetystä paperista, jossa kuningas julisti orjat vapaiksi. Huhujen kiertäessä orjat järjestäytyivät vaatimaan oikeuksiaan peläten omistajien piilottelevan vapauden lupaavaa asiakirjaa. Rauhanomaiseksi tarkoitettu protesti muuttui lopulta varsin yksipuoliseksi voimankäytöksi jossa armeija ampui ja orjat pakenivat. 

Tutkimuksessani oli alunperin tarkoitus tarkastella orjien omaa toimintaa ja omapäisyyttä. Charles Herbertin kirjeen johdosta taidan kirjoittaa myös muutaman kappaleen, tai kokonaisen alaluvun, viskaalin omasta omapäisyydestä.