tiistai 28. tammikuuta 2014

Asiaa kylmyydestä

Ulkomailla asuessa päätyy ennemmin tai myöhemmin pohtimaan omaa suomalaisuuttaan tai sitä millaisena Suomi ja suomalaiset nähdään maailmalla. Lyhyen oleskeluni aikana Suomeen liitetään yleensä kylmyys ja pimeys. En ilmeisesti ole ainoa joka on ilmiöön törmännys, sillä Helsingin Sanomat  kerrottiin  Kristiina Heleniuksen kyllästyneen siihen miten hän Suomi-kuvaa lobatessaan törmää aina mielikuviin kylmyydestä. 

Vuokra-isäntäni Daniel vei meidät Heatonin alueen uudet vaihtarit pubikierrokselle, ja keskustellessani muiden kuin pohjoismaalaisten kanssa nousi kylmyys poikkeuksetta esille. Vastasin kaikille asian esiin nostaneille että meillä oli itseasiassa varmaankin lämpimin joulukuu pitkään aikaan, ja että lumen sijaan jouluaattona satoi ainakin Turussa vettä. Samaan aikaan Daniel oli selvästi hämmentynyt kun hänelle kerrottiin että voimme myös talvella oleskella sisätiloissa pelkässä t-paidassa. 

Jäinkin miettimään että mikä tässä kylmyydessä oikein on kun se näin paljon herättää huomiota. Voisiko olla niin että kylmyyttä korostavalla suomalaiset voivat kerätä itselleen säälipisteitä vaikeroimalla korkeista nietoksista ja valtavista lumimassoista? Kristiina Heleniuksen mielestä meillä suomalaisilla on pahana tapana korostaa kylmyyttämme, ja voin nyt todeta että se on ihan totta! Myönnän että olen syyllistynyt itsekkin rakentanut itselleni kylmyyden sädekehää. 

Haluaisin kuitenkin muistuttaa, ettei suomalaisilla ole yksinoikeutta kylmyyteen. Norjalaiset, ruotsalaiset ja kanadalaiset joutuvat hytisemään pakkasessa siinä missä mekin, ja Kanadan mannermaiseen ilmastoon verrattuna etelä-Suomen talvi voi vaikuttaa ennemminkin lämpimältä lehmän hönkäykseltä kuin hyytävältä talvelta. Toisaalta yhteinen, jaettu kokemus ilmastosta voi lähentää ihmisiä. Sain tästä käytännön esimerkin eilen kun päädyin tekemisiin kanadalaisen vaihtarin kanssa. Meillä oli kaksi puheenaihetta: Jääkiekko ja sää. 

Kylmyyden korostaminen antaa kieltämättä hyvin yksipuolisen kuvan Suomesta, mutta onneksi sille on vaihtoehtoja. Suomi ei mielestäni ole yksinkertaisesti kylmä maa, vaan ennen kaikkea vuodenaikojen vaihteluiden ja kontrastien maa. Meillä voi sekä loikoilla hiekkarannalla kesähelteillä tai lähteä samalta rannalta pilkille kuusi kuukautta myöhemmin. 

Lähteminen ulkomaille on jo nyt opettanut jotain minulle jotain itsestäni ja suomalaisuudesta. Vajaa viikko tällä ikuisen marraskuun saarella on saanut minut arvostamaan vuodenaikojen vaihtelua ja sen tuomaa elämysten rikkautta aivan eri tavalla kuin ennen. 

lauantai 25. tammikuuta 2014

Hiiriä ja ihmisiä: Great North Museum: Hancock

Lauantai-päivä, eikä mitään tekemistä. Korjasin tilanteen aloittamalla Newcastlen museoiden kiertämisen Great North Museum: Hancockista. Museo mainostaa internetissä itseään lauseella The World under one roof. Toteamus pitää varsin hyvin paikkansa, sillä saman katon alla on sekä luonnonhistoriallista että historiallista katseltavaa. Museon kokoelma käsittää Newcastle luonnonhistoriallisen seuran ja historiallisen seuran keräämät kokoelmat. Hancockia voisi kuvata aikakausien sekatavarakaupaksi: jokaiselle jotakin! 

Museon toisessa kerroksessa Northumbrian alueen luonto ja muinainen Egypti elävät sopusointuisesti oma museaalista yhteiselämäänsä. Hancock on ensimmäinen museo jossa olen kohdannut kuolleen hiiren ja kuolleen ihmisen noin viiden askeleen päässä toisistaan. Kuolleen ihmisen roolia esitti egyptiläisen naisen muumio. Yksityishenkilö nimeltään John Bowes Right osti kyseisen muumion vuonna 1825 ja lahjoitti sen Newcastle Litterary and Philosophical Societylle. Ilmeisesti lähes koko museon historiallinen aineisto on koottu samalla tavalla: Yksityiset keräilijät ja tieteelliset järjestöt ovat halunneet kasvattaa oman kokoelmansa. 

Koska Newcastle sijaitsee aivan muinaisen Hardianuksen muurin eteläpuolella, on museossa oma osionsa myös Roomalaisille. Antiikkia käsittelevissä museoissa on yleensä esillä runsaasti marmoriin hakattuja tai pronssiin valettuja päitä, eikä tämä muodosta poikkeusta. Myös hautakivet olivat hyvin edustettuina. Menneisyyttä oli kuitenkin pyritty elävöittämään antamalla hautakiviin hakatuille nimille ääni: Esimerkiksi muulinajajan hautakiven viereen oli pystytetty posteri muulinajajan kuvalla ja minämuotoon kirjoitettu lyhyt tarina hahmon elämästä.


Luonnonhistorialliselta osastolta löysin syyn sille, miksi jotkut saattavat luulla jääkarhujen syövän pingviinejä. Nämä kaksi eläintä on nimittäin aseteltu napaseutuja esittelevässä osuudessa samaan kaappiin. Näyttelyyn kosketusnäytöiltä sai käydä lukemassa kuvaukset eläimistä, ja mielenkiinnon johdattelemana kävin tarkastamassa mitä jääkarhuista ja pingviineistä kerrotaa .Tekstit olivat lyhyitä ja eläinten elinympäristöjen eroja ei mainittu. Esittelyt vaikutti vat yksinkertaisilta, sillä esimerkiksi jääkarhujen elintilan jatkuvasta hupenemisesta ei mainittu mitään. Niinpä museon valistava ja opettava merkitys ei mielestäni toteutunut. 

Hancock muistutti  siitä, että Iso-Britannia on hyväntekeväisyyden maa. Monet museot ovat hyväntekeväisyysjärjestöjen ylläpitämiä, ja järjestöjen takana on usein varakkaita lahjoittajia. Esimerkiksi Newcastlessa vaikuttanut teollisuusmies William Armstrong lahjoitti museon rakentamiseen 11 500 puntaa. Museon ylläpidon vaatima varainkeruu oli ymmärrettävästi hyvin esillä. Museon ensimmäisestä kerroksesta löytyi perhosgalleria jossa rahaa museolle lahjoittaneiden nimet oli kirjoitettu seinille piirrettyihin värikkäisiin perhosiin. 

Great North Museum: Hancockin ongelmana on sen hajanaisuus ja punaisen langan puute. Museolla ei ole yhtä teemaa vaan siellä on esillä maailman historiaa pieninä palasian noukittuina. Aion kuitenkin vielä palata Hancockiin, haluan nimittäin selvittää miten saisin nimen perhosten joukkoon. Toisaalta minulla on vielä näkemättä Great North Museumin toinen puolisko, eli ylipiston taidekokoelma Hatton Gallery. 




torstai 23. tammikuuta 2014

Ensimmäinen päivä yliopistolla

Tänään tunsin oloni jälleen kerran fuksiksi. Muistan miten elokuussa 2010 hain Turun yliopiston Luonnontieteiden talosta oikeaa lukusalia. En ollut yksin, sillä Yliopistonmäen oli tuolloin täyttänyt uusien opiskelijoiden epävarmuutta huokuva massa. Kukaan ei oikein tiennyt mitä pitäisi tehdä, missä pitäisi olla ja mistä tässä kaikessa oikeastaan on kyse. 

Niinpä hakeuduin aamulla jonnekin kampusalueen reunalle ja yritin seurata kaikkein eksyneimmän näköisiä ihmisiä. Olihan näet todennäköisesti menossa samaan paikkaan kuuntelemaan kansainvälisille opiskelijoille tarkoitettua johdantoluentoa. Ulkopuolisen silmissä olimme kuin lyhyintä reittiä pesälleen etsiviä muurahaisia. Löysin paikan päältä yhden tutun muurahaisen, Turusta myös historiaa lukemaan lähtenyt toveri Masse oli saapunut paikalle minua ennen. 

Newcastlen yliopiston kampus osoittautui yksinkertaiseksi ja siellä oli helppo suunnistaa. Kampus muodostaa oman, selkeän kokonaisuutensa kaupungin keskustan pohjoispuolella. Arkkitehtuuri on yhdistelmä uutta ja vanhaa, punaisen tiilen ja lasin vuorotellessa katukuvassa. Oheisessa kuvassa on Armstrong Building, jossa myös historian oppiaine sijaitsee. Itse johdantoluento oli Herschel Buildingissa, joka edusti vähän uudempaa arkkitehtuuria. Kampusalueesta tulee varmasti vielä kirjoitettua lisää, sillä se herätti jo tänään monia pieniä huomioita. 

Johdantoluento oli käytännössä noin kolmituntinen sessio jossa puolen tunnin välein vaihtui puhuja. Kokemusteni perusteella voisin todeta että yliopistojen esittelyluennot noudattavat aina samaa kaavaa: mahdollisimman nopeasti mahdollisimman paljon tietoa. Lopputulos: läheskään kaikkea en muista, mutta onneksi jokainen luennoitsija ohjasi meidät yliopiston kaiken kattaville internet-sivuille. 

Johdantoluennon yhteydessä pääsin luomaan ensimmäiset kontakteja muihin opiskelijoihin. Edessäni sattui nimittäin istumaan neljä muuta suomalaista vaihtaria, joista osan tunnistin Danielin, siis vuokra-agenttini, asiakkaiksi.

Jään mielenkiinnolla odottamaan millaista täkäläinen opetus on. Johdantoluennoilla ei suoraan kerrottu miten opetus toteutetaan, mutta pieniä vihjeitä saimme:  Ensinnäkin, puhelimen kanssa pelaamista ei kerrotun mukaan katsottaisi hyvällä. Kuulema puhelimen näpertelystä voidaan huomauttaa ja peräti poistaa luentosalista. Toiseksi, luentosalien ovilla on opiskelijakorttien lukulaitteet, joidenka avulla ainakin osan opiskelijoista täytyy kirjautua läsnäolevaksi. Selitys liittyy viisumikäytänteisiin: Yliopiston tulee raportoida virannomaisille jos EU:n ulkopuolinen opiskelija ei osallistu opetukseen. 

Ajatuksia lentämisestä

Tänään matkustin Turusta Kööpenhaminan kautta Newcastleen. 

En erityisesti pidä lentämisestä, ja siinä on mielestäni kaksi kauhistuttavaa asiaa. Ensinnäkin lentäminen itsessään on minulle varsin karmivaa. Kun selkäni painautuu lentokoneen kiihdyttäessä nousuun tai kun kone kaartaa jyrkästi laskuun olen täysin vakuuttunut että päädyn pian osaksi taivaalla loimuttavaaa tulipalloa ja syöksyn hallitsemattoman romukasana tantereeseen. Jos ihminen olisi tarkoitettu lentämään, hänellä olisi siivet! Toisaalta lentäminen ahdistaa myös jos koneet eivät liikun niinkuin pitäisi. Kirjoitin aikaisemmin miten olen odottanut Pafoksella paluuta Suomeen. Mielestäni luoleman pelkoni ei ole mitään verrattuna siihen millaisen ahdistuksen voin saada jos hyvät suunnitelmani eivät toteudu. 

Lento Turusta Kööpenhaminaan ei sujunut ongelmitta. Boardingin jälkeen lentokoneemme kippari kuulutti että koneessa on tekninen vika: ilmeisesti jokin lentokoneen toiminnan kannalta oleellinen laite joko puuttui kokonaan tai oli rikki. Ilman korjaustoimenpiteitä kone jäisi seisomaan.. Kuulutuksen lopuksi kippari ilmoitti odottavansa nyt ruuvimeisseliä ja pyysi meitä matkustajia odottamaan ihan rauhassa. 


Matkustamosta kuului pitkä ja raskan huokaus. Vieressä istunut seurueeni aloitti saman tien  uusien lentojen etsimisen siltä varalta että lento todellakin peruutettaisiin. Otsalleni puolestaan kohosi kylmä ja tuskainen hiki. Jos lento peruuntuisi, miten pääsisin Newcastleen? Jos myöhästyn huomisesta aloituksesta niin menetänkö paikkani yliopistolla? Olisiko edessä vielä yksi yö kotona? Ikkunasta näin miten viereinen Flyben Helsinkiin suuntautuva kone pääsi ilman kommervenkkejä ilmaan. Myös Ilmavoimien kuljetuskone tuli esittelemään kuinka hienosti ja hyvin heidän kalustonsa toimii.

Korvani herkistyi kuuntelemaan koneen ääniä, niiden kun olettaisi kertovan jotain siitä toimiiko kone niin kuin sen pitäisi. Hetken odottelun jälkeen tasaisesti äänentaajuuttan nostava ulina paljasti että jokin koneessa ainakin toimii ja oli nyt käynnistetty. Suihkumoottorihan se siellä otti kierroksia. Ilmeisesti kippari oli löytänyt sisäisen MacGyverinsä ja pelastanut noin 80 matkustajan päivän.

Kone nousi ilmaan ja maailma oli kaunis. Pilvien päältä katsottuna Saaristomeri oli vihreän meren, valkoisten jäälauttojen ja saarten mosaiikki. Pilvet näyttivät, näin kliseisesti ilmaistuna, pumpulilta jonne olisi halunnut loikkimaan. Katse lepäsi mutta sydän hakkasi noin 150 lyöntiä minuutissa. Koneen laskeutuessa Kööpenhaminaan havahduin siihen että olin puristanut turvavyön solkea nyrkissäni koko laskeutumisen ajan. 



sunnuntai 19. tammikuuta 2014

Sunnuntai-aamu

Tänään noin kello 06:30 märkä koiran kuono tuli tökkimään väsyneitä, tai itseasiassa hyvin unisia, varpaitani. Tiibetinterrierimme Hugo päätti puolestani että sunnuntai-aamu ei suinkaan ole tarkoitettu nukkumiseen vaan ulkoiluun. Ujellus ja itku pitivät huolen siitä että ulkoiluttaja, eli minä, nousi melko nopeasti ylös ja kaivoi ulkoiluvaatteet esille. 

Herätyskello on osoittautunut tarpeettomaksi, sillä koira tekee saman asian mutta paljon paremmin. Herätyskellon voi esimerkiksi heittää päin seinää tai puhelimen voi asettaa torkuttamaan, mutta koira ei missään olosuhteissa lakkaa ujeltamasta ja vaatimasta aamulenkkiään. Lisäksi koiruus pakottaa ulos liikkumaan, joka on mielestäni torkkumista parempi tapa herätä: kylmä ilma herätti keuhkot ja aivosolut. 

Vaikka Hugo saattaa joskus syödä kenkiäni ja herättää aamulla varhain, tulee minulla sitä aidosti ikävä. Eikä koiruus tietenkään ole ainoa asia joita tulen ikävöimään: Oikkaria tottakai, Ruissaloa, talvea, ruisleipää...Voikohan olla niin että minusta tulee suomalaisempi kuin nyt olen vasta kun muutan hetkeksi ulkomaille? 




keskiviikko 15. tammikuuta 2014

Byrokratia, osa 1

Kun seurustelee oikeustieteilijän kanssa, voi yhteistä laatuaikaa viettää esimerkiksi ihmettelemällä englantilaista oikeusjärjestelmää ja byrokratiaa. Iso-Britanniaa ja Euroopan muita maita nimittäin erottaa muutkin asiat kuin Englannin kanaali. 

Iso-Britannian lainkäyttöä kutsutaan joskus anglosaksiseksi oikeudeksi, mutta käsittääkseni termi on hiukan ongelmallinen. Anglosaksinen oikeus kun viittaa sekä nykyisin vallitsevaan oikeusjärjestelmään että saarivaltakuntaa noin 400-1066 hallinneiden anglosaksien oikeuskäytäntöön. Tarkempi nimitys vallitsevalle käytännölle lienee common law,  jota joskus näkee tapaoikeudeksi käännettynä.  Muinaisuuteen vetoava nimi kuitenkin sopisi oikeusjärjestelmälle, joka perustuu ennakkotapauksiin. Näin on aina tuomittu ja näin tullaan aina tuomitsemaan! 

Mitä tämä sitten tarkoittaa käytännössä? Esimerkiksi sopimukset ovat hyvin erilaisia Isossa-Britanniassa kuin esimerkiksi Suomessa. Vaihto-opiskelijana olen tietenkin päässyt tutustumaan sopimuskäytänteisiin vuokrasopimuksen muodossa. 

Vuokrasin siis asunnon yksityisiltä markkinoilta ja sähköpostiini ilmestyi viime vuoden puolella seitsemänsivuinen dokumentti. Siinä missä nykyisen asuntoni vuokrasopimus mahtuu yhdelle A4-arkille, on Newcastlen asuntoni sopimuksessa seitsemän sivua ja huomattavasti enemmän ehtoja kuin suomalaisessa. Syy on juuri oikeusjärjestelmien erossa: suomalaisessa sopimuksessa ilmoitetaan, että sovellamme lakia asuinhuoneiston vuokrauksesta. Englantilaisessa sopimuksessa ehdot sovitaan yksitellen eikä ilmeisesti common law tunne yleisiä ehtoja. Vuokrasopimuksessa asetetaan myös erilaisia sopimussakkoja: jos vuokralainen esimerkiksi ei pääse avamaan ovea ennalta sovittuna aikana korjausmiehelle, köyhtyy hän 40 puntaa. Suomalaisessa vuokrasopimuksessa sopimussatkot eivät suinkaan ole mahdottomia, niistä vain usein sovitaan yleisemmällä tasolla. Näin siis yksityishenkilöiden kohdalla. 

Vaihto-opiskelijana en ole asemassa että voisin neuvotella vuokraehdoista, joten allekirjoitin sen enempää jupisematta sopimuksen ja skannasin kopion englantiin. Paperisota ei kuitenkaan päättynyt tähän, sillä vuokralaiselle, eli minulle, piti löytää vielä takaaja. Takaajasopimuksen nähtyään Oikkari totesi että Suomesta saa helpommin 200 000 euroa lainaa kuin Englannista vuokra-asunnon! Sekä minua että Oikkaria ihmetytti se, minkä ihmeen takia vuokralaiselle tarvitaan vielä takaaja, olihan minulla parin kuukauden vuokrat jo maksettuna. Mutta jos maan tapa on tämä, niin ei kai siinä muukaan auta... Takaajasopimuksessa oli yksi mielenkiintoinen kohta: takaajalle olisi pitänyt löytää takaaja tai todistaja joka vannoo takaajani olevan luotettava ja hyvin tunnollinen vuokranmaksaja. Tälläiseksi takaajan varmistajaksi olisi kelvannut esimerkiksi Oikkarin edellinen vuokraisäntä. Pienen selvittelyn jälkeen meille kuitenkin selvisi ettei vaihto-opiskelijoilta vaadita takaajalle takaajaa. 

Helposti voisi luulla että tällaisen sopimusapparaatin takana istuu harmaaseen tai mustaan pukuun somistautunut kasvoton  juristi tai vähintään alan ylioppilas. Päinvastoin! Vuokraisäntäni edustaja Daniel on todellisuudessa avulias ja lienee opiskelija itsekkin. Näin ollen hänellä vaikuttaa olevan melko hyvä ymmärrys vaihto-opiskelijoiden tarpeista, ja Daniel yrittääkin tehdä muuttamisesta mahdollisimman helppoa. Danieliin voitte tutustua itse Youtubessa. 

Summa summarum, Isossa-Britanniassa tehdään monet asiat aivan eri tavalla kuin kotimaassa. Kuullostaa itsestäänselvyydeltä. Kaikenlaiset vuokrasopimukset ja edellisten newcastlenkävijöiden kokemukset antavat pientä osviittaa tulevasta. Odotan kuitenkin todellisuuden iskevän päähän ennemmin tai myöhemmin lentoni laskeuduttua. Sitä taidetaan kutsua kulttuurishokiksi. Sitä odotellessa! 


sunnuntai 12. tammikuuta 2014

Voimainponnistuksia

Viimeisten akateemisten voimainponnistusten avuksi aurinko päätti tänään ilmestyä Turun taivaalle. En edes muista milloin viimeksi näin sinisen taivaan. Pieni ulkoilu- ja kuvausretki Ruissaloon auttoi jaksamaan kaiken opiskelutyön keskellä.

Sisälläni asuu pieni karttafriikki, ja viimeiset Turussa suoritettavat opinnot ovat näin ollen hyvin kiinnostavia koska ne liittyvät karttoihin. 

Suomen historian oppiaine järjesti syksyllä vanhoja karttoja käsittelevän kurssin. Tutustuimme Suomen kartoitukseen 1600-luvulta 1800-luvulle ja kävimme läpi erilaisten karttojen ominaisuuksia ja ennenkaikkea mistä niitä voi löytää. Internet on helpottanut monia asioita, ja yksi niistä on vanhojen karttojen saatavuus. Suomesta löytyy ainakin kaksi merkittävää vanhojen karttojen digitaalista kokoelmaa: Heikki Rantatuvan Vanhat kartat sekä Kansallisarkiston digitaalisten kokoelmien kartat  Aineistoja on siis paljon saatavilla, kaikille ja ilmaiseksi. 

Kurssi on työllistänyt minua yhden harjoitustyön verran: Palautin tänään harjoituksen jossa analysoin Päijät-Hämeessä, Asikkalassa sijaitsevan Anianpellon kylän kehitystä 1700-luvulta 1960-luvulle. Tämän lisäksi tulevan viikon aikana pitäisi vielä kirjoittaa yksi noin kolmen sivun mittainen pohdinta vanhoista kartoista historiantutkimuksen lähteenä ja kohteena.

Toinen karttoihin liittyvä kurssi jota olen käynyt läpi on maantieteen perusopintoihin kuuluva Kartografian ja geoinformatiikan peruskurssi. Toisin sanoen olen opetellut projektioita, piirtänyt karttoja, tulkinnut satelliittikuvia ja tuottanut GPS-laitteen avulla omaa paikkatietoa. Kurssi on ollut työläs: parhaimmillaan kurssi vaati noin 10-14 tuntia pakollista läsnäoloa viikkoa kohden. Vertailun vuoksi mainittakoon että historian aineiden luentokursseilla istutaan kahdesta neljään tuntia viikossa  - ero on siis huima! 

Vaativuudestaan huolimatta maantiedon kurssi oli hyvin antoisa. Minusta kun hiukan tuntuu että oman tieteenalan ulkopuolelle loikkiminen on ehkä kaikkein luovinta toimintaa mitä yliopisto-opinnoissaan voi tehdä. Päähäni on viimeisen kahden kuukauden aikana noussut monta keskinkertaista tai hyvää ideaa miten paikkatietoa voisi soveltaa historiantutkimuksessa. 

En tosin ole ensimmäinen joka on näin ajatellut. Toukokuussa 2013 Turun Yliopistossa tarkastettiin Harri Kiiskisen kulttuurihistoriaan tekemä väitöskirja jossa analysoitiin keramiikan tuotantoa ja kaupankäyntia keski-Italiassa ajanlaskumme alussa. Aineistona toimi noin 30 000 esineen tietokanta. 

Entä ne omat ideat? Orjakaupan tarkastelu paikkatietomenetelmin. Tai vaikkapa menetettyyn Karjalaan kohdistuvan nostalgian analysointi paikkatiedon avulla, muistamisen maantiedettä. 

Summa summarum, molemmat kurssit ovat tehneet juuri sitä mitä yliopisto-opetuksen tuleekin tehdä. Ne näyttävät mikä on mahdollista ja antavat työkaluja uusien ongelmien löytämiseen ja niiden ratkaisemiseen. Valmiita ratkaisuja ei tosin ole, ne täytyy omassa päässään keksiä!