torstai 23. tammikuuta 2014

Ajatuksia lentämisestä

Tänään matkustin Turusta Kööpenhaminan kautta Newcastleen. 

En erityisesti pidä lentämisestä, ja siinä on mielestäni kaksi kauhistuttavaa asiaa. Ensinnäkin lentäminen itsessään on minulle varsin karmivaa. Kun selkäni painautuu lentokoneen kiihdyttäessä nousuun tai kun kone kaartaa jyrkästi laskuun olen täysin vakuuttunut että päädyn pian osaksi taivaalla loimuttavaaa tulipalloa ja syöksyn hallitsemattoman romukasana tantereeseen. Jos ihminen olisi tarkoitettu lentämään, hänellä olisi siivet! Toisaalta lentäminen ahdistaa myös jos koneet eivät liikun niinkuin pitäisi. Kirjoitin aikaisemmin miten olen odottanut Pafoksella paluuta Suomeen. Mielestäni luoleman pelkoni ei ole mitään verrattuna siihen millaisen ahdistuksen voin saada jos hyvät suunnitelmani eivät toteudu. 

Lento Turusta Kööpenhaminaan ei sujunut ongelmitta. Boardingin jälkeen lentokoneemme kippari kuulutti että koneessa on tekninen vika: ilmeisesti jokin lentokoneen toiminnan kannalta oleellinen laite joko puuttui kokonaan tai oli rikki. Ilman korjaustoimenpiteitä kone jäisi seisomaan.. Kuulutuksen lopuksi kippari ilmoitti odottavansa nyt ruuvimeisseliä ja pyysi meitä matkustajia odottamaan ihan rauhassa. 


Matkustamosta kuului pitkä ja raskan huokaus. Vieressä istunut seurueeni aloitti saman tien  uusien lentojen etsimisen siltä varalta että lento todellakin peruutettaisiin. Otsalleni puolestaan kohosi kylmä ja tuskainen hiki. Jos lento peruuntuisi, miten pääsisin Newcastleen? Jos myöhästyn huomisesta aloituksesta niin menetänkö paikkani yliopistolla? Olisiko edessä vielä yksi yö kotona? Ikkunasta näin miten viereinen Flyben Helsinkiin suuntautuva kone pääsi ilman kommervenkkejä ilmaan. Myös Ilmavoimien kuljetuskone tuli esittelemään kuinka hienosti ja hyvin heidän kalustonsa toimii.

Korvani herkistyi kuuntelemaan koneen ääniä, niiden kun olettaisi kertovan jotain siitä toimiiko kone niin kuin sen pitäisi. Hetken odottelun jälkeen tasaisesti äänentaajuuttan nostava ulina paljasti että jokin koneessa ainakin toimii ja oli nyt käynnistetty. Suihkumoottorihan se siellä otti kierroksia. Ilmeisesti kippari oli löytänyt sisäisen MacGyverinsä ja pelastanut noin 80 matkustajan päivän.

Kone nousi ilmaan ja maailma oli kaunis. Pilvien päältä katsottuna Saaristomeri oli vihreän meren, valkoisten jäälauttojen ja saarten mosaiikki. Pilvet näyttivät, näin kliseisesti ilmaistuna, pumpulilta jonne olisi halunnut loikkimaan. Katse lepäsi mutta sydän hakkasi noin 150 lyöntiä minuutissa. Koneen laskeutuessa Kööpenhaminaan havahduin siihen että olin puristanut turvavyön solkea nyrkissäni koko laskeutumisen ajan. 



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti