Kun seurustelee oikeustieteilijän kanssa, voi yhteistä laatuaikaa viettää esimerkiksi ihmettelemällä englantilaista oikeusjärjestelmää ja byrokratiaa. Iso-Britanniaa ja Euroopan muita maita nimittäin erottaa muutkin asiat kuin Englannin kanaali.
Iso-Britannian lainkäyttöä kutsutaan joskus anglosaksiseksi oikeudeksi, mutta käsittääkseni termi on hiukan ongelmallinen. Anglosaksinen oikeus kun viittaa sekä nykyisin vallitsevaan oikeusjärjestelmään että saarivaltakuntaa noin 400-1066 hallinneiden anglosaksien oikeuskäytäntöön. Tarkempi nimitys vallitsevalle käytännölle lienee common law, jota joskus näkee tapaoikeudeksi käännettynä. Muinaisuuteen vetoava nimi kuitenkin sopisi oikeusjärjestelmälle, joka perustuu ennakkotapauksiin. Näin on aina tuomittu ja näin tullaan aina tuomitsemaan!
Mitä tämä sitten tarkoittaa käytännössä? Esimerkiksi sopimukset ovat hyvin erilaisia Isossa-Britanniassa kuin esimerkiksi Suomessa. Vaihto-opiskelijana olen tietenkin päässyt tutustumaan sopimuskäytänteisiin vuokrasopimuksen muodossa.
Vuokrasin siis asunnon yksityisiltä markkinoilta ja sähköpostiini ilmestyi viime vuoden puolella seitsemänsivuinen dokumentti. Siinä missä nykyisen asuntoni vuokrasopimus mahtuu yhdelle A4-arkille, on Newcastlen asuntoni sopimuksessa seitsemän sivua ja huomattavasti enemmän ehtoja kuin suomalaisessa. Syy on juuri oikeusjärjestelmien erossa: suomalaisessa sopimuksessa ilmoitetaan, että sovellamme lakia asuinhuoneiston vuokrauksesta. Englantilaisessa sopimuksessa ehdot sovitaan yksitellen eikä ilmeisesti common law tunne yleisiä ehtoja. Vuokrasopimuksessa asetetaan myös erilaisia sopimussakkoja: jos vuokralainen esimerkiksi ei pääse avamaan ovea ennalta sovittuna aikana korjausmiehelle, köyhtyy hän 40 puntaa. Suomalaisessa vuokrasopimuksessa sopimussatkot eivät suinkaan ole mahdottomia, niistä vain usein sovitaan yleisemmällä tasolla. Näin siis yksityishenkilöiden kohdalla.
Vaihto-opiskelijana en ole asemassa että voisin neuvotella vuokraehdoista, joten allekirjoitin sen enempää jupisematta sopimuksen ja skannasin kopion englantiin. Paperisota ei kuitenkaan päättynyt tähän, sillä vuokralaiselle, eli minulle, piti löytää vielä takaaja. Takaajasopimuksen nähtyään Oikkari totesi että Suomesta saa helpommin 200 000 euroa lainaa kuin Englannista vuokra-asunnon! Sekä minua että Oikkaria ihmetytti se, minkä ihmeen takia vuokralaiselle tarvitaan vielä takaaja, olihan minulla parin kuukauden vuokrat jo maksettuna. Mutta jos maan tapa on tämä, niin ei kai siinä muukaan auta... Takaajasopimuksessa oli yksi mielenkiintoinen kohta: takaajalle olisi pitänyt löytää takaaja tai todistaja joka vannoo takaajani olevan luotettava ja hyvin tunnollinen vuokranmaksaja. Tälläiseksi takaajan varmistajaksi olisi kelvannut esimerkiksi Oikkarin edellinen vuokraisäntä. Pienen selvittelyn jälkeen meille kuitenkin selvisi ettei vaihto-opiskelijoilta vaadita takaajalle takaajaa.
Helposti voisi luulla että tällaisen sopimusapparaatin takana istuu harmaaseen tai mustaan pukuun somistautunut kasvoton juristi tai vähintään alan ylioppilas. Päinvastoin! Vuokraisäntäni edustaja Daniel on todellisuudessa avulias ja lienee opiskelija itsekkin. Näin ollen hänellä vaikuttaa olevan melko hyvä ymmärrys vaihto-opiskelijoiden tarpeista, ja Daniel yrittääkin tehdä muuttamisesta mahdollisimman helppoa. Danieliin voitte tutustua itse Youtubessa.
Summa summarum, Isossa-Britanniassa tehdään monet asiat aivan eri tavalla kuin kotimaassa. Kuullostaa itsestäänselvyydeltä. Kaikenlaiset vuokrasopimukset ja edellisten newcastlenkävijöiden kokemukset antavat pientä osviittaa tulevasta. Odotan kuitenkin todellisuuden iskevän päähän ennemmin tai myöhemmin lentoni laskeuduttua. Sitä taidetaan kutsua kulttuurishokiksi. Sitä odotellessa!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti