sunnuntai 12. tammikuuta 2014

Voimainponnistuksia

Viimeisten akateemisten voimainponnistusten avuksi aurinko päätti tänään ilmestyä Turun taivaalle. En edes muista milloin viimeksi näin sinisen taivaan. Pieni ulkoilu- ja kuvausretki Ruissaloon auttoi jaksamaan kaiken opiskelutyön keskellä.

Sisälläni asuu pieni karttafriikki, ja viimeiset Turussa suoritettavat opinnot ovat näin ollen hyvin kiinnostavia koska ne liittyvät karttoihin. 

Suomen historian oppiaine järjesti syksyllä vanhoja karttoja käsittelevän kurssin. Tutustuimme Suomen kartoitukseen 1600-luvulta 1800-luvulle ja kävimme läpi erilaisten karttojen ominaisuuksia ja ennenkaikkea mistä niitä voi löytää. Internet on helpottanut monia asioita, ja yksi niistä on vanhojen karttojen saatavuus. Suomesta löytyy ainakin kaksi merkittävää vanhojen karttojen digitaalista kokoelmaa: Heikki Rantatuvan Vanhat kartat sekä Kansallisarkiston digitaalisten kokoelmien kartat  Aineistoja on siis paljon saatavilla, kaikille ja ilmaiseksi. 

Kurssi on työllistänyt minua yhden harjoitustyön verran: Palautin tänään harjoituksen jossa analysoin Päijät-Hämeessä, Asikkalassa sijaitsevan Anianpellon kylän kehitystä 1700-luvulta 1960-luvulle. Tämän lisäksi tulevan viikon aikana pitäisi vielä kirjoittaa yksi noin kolmen sivun mittainen pohdinta vanhoista kartoista historiantutkimuksen lähteenä ja kohteena.

Toinen karttoihin liittyvä kurssi jota olen käynyt läpi on maantieteen perusopintoihin kuuluva Kartografian ja geoinformatiikan peruskurssi. Toisin sanoen olen opetellut projektioita, piirtänyt karttoja, tulkinnut satelliittikuvia ja tuottanut GPS-laitteen avulla omaa paikkatietoa. Kurssi on ollut työläs: parhaimmillaan kurssi vaati noin 10-14 tuntia pakollista läsnäoloa viikkoa kohden. Vertailun vuoksi mainittakoon että historian aineiden luentokursseilla istutaan kahdesta neljään tuntia viikossa  - ero on siis huima! 

Vaativuudestaan huolimatta maantiedon kurssi oli hyvin antoisa. Minusta kun hiukan tuntuu että oman tieteenalan ulkopuolelle loikkiminen on ehkä kaikkein luovinta toimintaa mitä yliopisto-opinnoissaan voi tehdä. Päähäni on viimeisen kahden kuukauden aikana noussut monta keskinkertaista tai hyvää ideaa miten paikkatietoa voisi soveltaa historiantutkimuksessa. 

En tosin ole ensimmäinen joka on näin ajatellut. Toukokuussa 2013 Turun Yliopistossa tarkastettiin Harri Kiiskisen kulttuurihistoriaan tekemä väitöskirja jossa analysoitiin keramiikan tuotantoa ja kaupankäyntia keski-Italiassa ajanlaskumme alussa. Aineistona toimi noin 30 000 esineen tietokanta. 

Entä ne omat ideat? Orjakaupan tarkastelu paikkatietomenetelmin. Tai vaikkapa menetettyyn Karjalaan kohdistuvan nostalgian analysointi paikkatiedon avulla, muistamisen maantiedettä. 

Summa summarum, molemmat kurssit ovat tehneet juuri sitä mitä yliopisto-opetuksen tuleekin tehdä. Ne näyttävät mikä on mahdollista ja antavat työkaluja uusien ongelmien löytämiseen ja niiden ratkaisemiseen. Valmiita ratkaisuja ei tosin ole, ne täytyy omassa päässään keksiä!

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti