Olen tukielmaani varten lukenut lukuisia artikkeleita, ja esittelen tässä niistä kaksi minulle ehkä hyödyllisintä.
Englantilainen Diana Paton on erikoistunut Jamaikaan ja artikkelissaan Punishment, Crime, and the Bodies of Slaves in Eighteent-Century Jamaica (Journal of Social History, vol 35. no. 4, 2001) hän paneutuu jamaikalaisiin orjaoikeudenkäynteihin 1740-1780 -luvuilla. Lähteenään Patonilla on vuonna 1834 laadittu yhtenveto orjaoikeudenkäynneistä.
1700-luvun Jamaikalla oli voimassa kaksi oikeudellista järjestelmää: Ensinnäkin saaren vapaiden ja valkoihoisten tuomitsemiseen oli omat Englantilaisen käytännön mukaan luodut tuomioistuimet. Orjat puolestaan tuomittiin slave courts -nimellä tunnetuissa istunnoissa joissa valtaa käyttivät pääasiassa maanomistajat. Patonin mukaan slave courts -oikeuksiä käytettiin ennen kaikkea orjien omistajien tai tilusten työnjohtajien vallan pönkittämiseen. Syytteen nostaminen, asian käsittely sekä rangaistukset muodostivat seremoniallisen kokonaisuuden joka korosti omistavan luokan ylivaltaa. Paton torjuu yksiselitteisesti orjien toimijuuden eikä usko että orjat saattoivat käyttää orjaoikeudenkäyntejä omaksi edukseen. Kaikissa tapaukissa syytettynä oli nimittäin orja, ei orjan omistaja.
Natalie Zemon Davis esittää hyvin toisenlaisen näkemyksen orjista ja oikeusituimista artikkelissaan Judges, Masters, Diviners: Slaves' Experience of Criminal Justice in Colonial Suriname (Law and History Review, Vol. 29, No. 4, 2011). Ajallisesti Zeamon Davisin artikkeli sijoittuu myös 1700-luvulle, mutta hollantilaisten hallitsemaan Surinamin siirtokuntaan Etelä-Amerikan rannikolla.
Samoin kuin Paton, Zeamon Daviskin käsittelee sekä omistajien että virallisten tuomioistuinten orjille langettamia rangaistuksia. Mutta toisin kuin Jamaikan orjaoikeuksissa, Zeamon Davis uskoo Surinamin orjien olleen aktiivisia toimijoita ja he saattoivat manipuloida järjestelmää itselleen hyödyllisellä tavalla. Davis esittää myös, että johtavassa asemassa toimineen orjat saattoivat kontrolloida omistajille virtaavaa tietoa. Kaikista rikkomuksista tai keskinäisistä riidoista ei siis raportoitu, ja näin orjat veivät omistajiltaan mahdollisuuden käyttää rankaisuvaltaansa.
Toisin sanoen Surinamissa vallitsi kolme lomittaista järjestelmää: omistajan valta, viralliset tuomioistuimet sekä orjien oma sosiaalinen kontrolli. Zeamon Davisin mielestä Afrikasta, tarkemmin sanottua Kongosta ja Biafranlahdelta, laivatut orjat toivat mukanaan omat toimintatapansa ristiriitojen selvittämiseen. Afrikkalainen perinne ei nojautunut niinkään oikeudenkäynteihin, vaan jumalolentojen tahtoon: syyllisyys selvitettiin esimerkiksi nostamalla kivi kiehuvata vedestä. Jos epäilty selvisi ilman vammoja, oli hän jumalten suojeluksessa ja näin ollen syytön. Palovammat olivat varma merkki syyllisyydestä.
Molemmat artikkelit ovat oman tutkielmani kannalta hyödyllisiä. Zeamon Davisin artikkelin johtopäätökset ovat helposti siirrettävissä omaan tutkimukseeni, sillä sekä Berbice että Surinam olivat hollantilaisia siirtokuntia ja niissä noudatettiin hollantilaista oikeusjärjestelmää. Ne myös sijaitsevat vierekkäin Atlantin rantamilla. Patonin artikkeli puolestaan auttaa ymmärtämään oikeusjärjestelmää maanomistajien näkökulmasta: Heillä oli tarve säilyttää oma valta-asemansa ja muistuttaa orjia auktoritetistaan.
Molemmat tutkijat ovat myös entuudestaan tuttuja. Fuksivuonna kirjoitin mikrohistoriasta pienen harjoitustyön, jossa Natalie Zeamon Davisin Martin Guerren paluu oli esimerkkinä mikrohistoriasta sekä vaihtoehtoisesta tavasta kirjoittaa historiaa. Diana Patonin puolestaan opetti minua keväällä 2014 Newcastlen yliopistossa orjuuden lakkauttamista Britti-imperiumissa käsittelevällä kurssilla.
Englantilainen Diana Paton on erikoistunut Jamaikaan ja artikkelissaan Punishment, Crime, and the Bodies of Slaves in Eighteent-Century Jamaica (Journal of Social History, vol 35. no. 4, 2001) hän paneutuu jamaikalaisiin orjaoikeudenkäynteihin 1740-1780 -luvuilla. Lähteenään Patonilla on vuonna 1834 laadittu yhtenveto orjaoikeudenkäynneistä.
1700-luvun Jamaikalla oli voimassa kaksi oikeudellista järjestelmää: Ensinnäkin saaren vapaiden ja valkoihoisten tuomitsemiseen oli omat Englantilaisen käytännön mukaan luodut tuomioistuimet. Orjat puolestaan tuomittiin slave courts -nimellä tunnetuissa istunnoissa joissa valtaa käyttivät pääasiassa maanomistajat. Patonin mukaan slave courts -oikeuksiä käytettiin ennen kaikkea orjien omistajien tai tilusten työnjohtajien vallan pönkittämiseen. Syytteen nostaminen, asian käsittely sekä rangaistukset muodostivat seremoniallisen kokonaisuuden joka korosti omistavan luokan ylivaltaa. Paton torjuu yksiselitteisesti orjien toimijuuden eikä usko että orjat saattoivat käyttää orjaoikeudenkäyntejä omaksi edukseen. Kaikissa tapaukissa syytettynä oli nimittäin orja, ei orjan omistaja.
Natalie Zemon Davis esittää hyvin toisenlaisen näkemyksen orjista ja oikeusituimista artikkelissaan Judges, Masters, Diviners: Slaves' Experience of Criminal Justice in Colonial Suriname (Law and History Review, Vol. 29, No. 4, 2011). Ajallisesti Zeamon Davisin artikkeli sijoittuu myös 1700-luvulle, mutta hollantilaisten hallitsemaan Surinamin siirtokuntaan Etelä-Amerikan rannikolla.
Samoin kuin Paton, Zeamon Daviskin käsittelee sekä omistajien että virallisten tuomioistuinten orjille langettamia rangaistuksia. Mutta toisin kuin Jamaikan orjaoikeuksissa, Zeamon Davis uskoo Surinamin orjien olleen aktiivisia toimijoita ja he saattoivat manipuloida järjestelmää itselleen hyödyllisellä tavalla. Davis esittää myös, että johtavassa asemassa toimineen orjat saattoivat kontrolloida omistajille virtaavaa tietoa. Kaikista rikkomuksista tai keskinäisistä riidoista ei siis raportoitu, ja näin orjat veivät omistajiltaan mahdollisuuden käyttää rankaisuvaltaansa.
Toisin sanoen Surinamissa vallitsi kolme lomittaista järjestelmää: omistajan valta, viralliset tuomioistuimet sekä orjien oma sosiaalinen kontrolli. Zeamon Davisin mielestä Afrikasta, tarkemmin sanottua Kongosta ja Biafranlahdelta, laivatut orjat toivat mukanaan omat toimintatapansa ristiriitojen selvittämiseen. Afrikkalainen perinne ei nojautunut niinkään oikeudenkäynteihin, vaan jumalolentojen tahtoon: syyllisyys selvitettiin esimerkiksi nostamalla kivi kiehuvata vedestä. Jos epäilty selvisi ilman vammoja, oli hän jumalten suojeluksessa ja näin ollen syytön. Palovammat olivat varma merkki syyllisyydestä.
Molemmat artikkelit ovat oman tutkielmani kannalta hyödyllisiä. Zeamon Davisin artikkelin johtopäätökset ovat helposti siirrettävissä omaan tutkimukseeni, sillä sekä Berbice että Surinam olivat hollantilaisia siirtokuntia ja niissä noudatettiin hollantilaista oikeusjärjestelmää. Ne myös sijaitsevat vierekkäin Atlantin rantamilla. Patonin artikkeli puolestaan auttaa ymmärtämään oikeusjärjestelmää maanomistajien näkökulmasta: Heillä oli tarve säilyttää oma valta-asemansa ja muistuttaa orjia auktoritetistaan.
Molemmat tutkijat ovat myös entuudestaan tuttuja. Fuksivuonna kirjoitin mikrohistoriasta pienen harjoitustyön, jossa Natalie Zeamon Davisin Martin Guerren paluu oli esimerkkinä mikrohistoriasta sekä vaihtoehtoisesta tavasta kirjoittaa historiaa. Diana Patonin puolestaan opetti minua keväällä 2014 Newcastlen yliopistossa orjuuden lakkauttamista Britti-imperiumissa käsittelevällä kurssilla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti