maanantai 26. toukokuuta 2014

XXX

Miten Päijät-Hämäläinen pikkupoika on päätynyt kolmessakymmenessä vuodessa Kymijoen koskilta Tyne-joen mutkalle? 

Ainakin osa vaustausta löytyy kirjoista, ja erityisesti niistä joita lapsuudessani luin ja katselin. 

Ensimmäisen kosketuksen historiankirjoitukseen sain Lahdessa jo edesmenneen isoäitini kotona. Hänen kirjahyllynsä oli suppea ja vaatimaton mutta siitä huolimatta kokoelmasta löytyi lukutaidotonta Heikkiä luokseen houkutteleva Vuosisatamme Kronikka. Ehkä kiinnitin huomiota teoksen kokoon -sivuja oli reilusti yli tuhat ja pienten keittokirjojen keskellä Kronikka suorastaan huusi omaa poikkeuksellisuuttaan. Koska en osannut lukea, keskityinkin aluksi katselemaan kuvia. Muistan piikkipäiseen kypärään sonnustautuneen miehen julistamassa ensimmäistä maailmansotaa ja Lee Harvey Oswaldin valokuvan vuodelta 1963.Lukemaan opittuani sain Vuosisatamme Kronikan isoäidiltäni lahjaksi. Taisin olla seitsemän. Kirja on edelleen olemassa, tosin puhkiluettuna, ilman kansia ja vähintään kolmessa osassa. 

Björn Landströmin Laiva-kirjan taisin nähdä ensimmäistä kertaa jonkun kauan sitten unohtamani tuttavan luona ja sain sen myöhemmin syntymäpäivälahjaksi vanhemmiltani. Vaikka taisin jo hallita lukemisen, tässäkin kirjassa kuvitus kiinnitti huomioni. Landstöm oli taiteilija, mainoskuvittaja sekä purjehtija. Hän kuvitti Laivan alkuperäislähteiden kopioilla ja niiden perusteella laatimillaan yksityiskohtaisilla rekonstruktioilla. Kuvituksen innoittamana aloin itsekkin piirtämään. Muiden poikien täyttäessä piirrustusvihkot Turtles-hahmoilla minä sommittelin ruutupaperille purjelaivoja melkein oikeissa mittasuhteissa. Landstöm veti minut merihistoriaan. Lahjaksi saamani kirja on edelleen olemassa, sekin ilman kansia ja osiin hajonneena. Löysin muutama vuosi sitten antikasta itselleni uuden.

Ala-asteella jouduin lukemaan myös kaunokirjallisuutta. Koulussamme oli pieni kirjasto: pojille sinikantisia seikkailukirjoja ja tytöille heppatarinoita. Itse tartuin Jules Vernen Matkaan maailman ympäri 80 päivässä. Valintaani taisi vaikuttaa Yleisradion esittämä kirjaan perustuva piirrossarja. Matkassa maailman ympäri oli paljon kymmenvuotiaaseen Heikkiin vetoavia yksityiskohtia: matkoja merellä, eksoottinen Intia ja muut Aasian kohteet, sankaruutta, konnia ja onnellinen loppuratkaisu. Jos Björn Landström koukutti minut laivoihin, Jules Verne onnistui koukuttamaan minut kaikkeen fantastiseen mutta samaan aikaan tieteelliseen. Näistä kolmesta kirjasta tämä on ainoa jota en ole koskaan itse omistanut. Kirjahyllyssäni on siis aukko. 

Näitä kirjoja yhdisti kolme asiaa. 

Ensinnäkin, ne saattelivat minut historian tutkimuksen ja historiallisten tarinoiden äärelle. Aloin ahmimaan historiaa jo kauan ennen viidettä luokkaa, ja muistan odottaneeni melkoisella innolla peruskoulun historiantunteia. 

Toiseksi, kirjat osoittivat että jossain lähimetsän takana, tai ehkä jossain Lahden tietämillä, on iso maailma. Mielikuvitukseni täytti vieraat kulttuurit ja maailman avaavat mahdollisuudet. Kun en voinut lähteä purjehtimaan Tyynelle valtamerelle, tein traktorin perävaunusta laivani ja lähimetsän kalliot saivat esittää ritarilinnaa. 

Kolmanneksi, kirjat saivat minut janoamaan aina vain lisää. Landström sai minut kaivamaan käsiini jokaisen Heinolan kaupunginkirjaston merihistoriaa käsittelevän kirjan ja Foggin lisäksi tutustuin muihin Jules Vernen hahmoihin. Luin sanomalehtiä. halusin tietää ja ymmärtää. Tämä piirre näkyy minussa edelleen vahvana: joku taisi minulle täällä kerran huomauttaa että haluan aina selvittää jonkun asian jos se jää epäselväksi. 

Tiedonjano ja mielikuvitus muuttuivat vanhetessa taidoksi esittää kysymyksiä. Mielikuvitus on mielestäni kysymisessä melko keskeinen tekijä. Uudessa kysymyksessä on sisäänrakennettu kuvitelma maailmasta toisenlaisena kuin sen näkee. Olen kevään aikana oppinut että olen joskus aika hyvä esittämään kysymyksiä. Vastausten kirjoittaminen auki vaatiikin vielä hiukan harjoittelua! 

Kanditutkielmassani kysyin mitä orjalaivan kapteeni itse ajatteli ammatistaan tai ihmisistä laivansa lastiruumassa. Vastaukseni loi uusia kysymyksiä joihin ei Turun Yliopiston tai Åbo Akademin oppineet osanneet vastata. Tulin siis Englantiin kysymään, mutta en täälläkään ole saanut hyväksyttävää vastausta, mutta ehkä vihjeen siitä kuva voisi tietää. 

Ihmiseksi kasvaminen on sosiaalinen prosessi, ja tuskin olisin täällä ilman ihmisiä ympärilläni. Vanhempani taisivat jossain vaiheessa ymmärtää ettei minusta tule perunapellolle kitkijää, taisin haaveilla liikaa. Lukemusharrastustani ei yritetty estää tai rajoittaa, ja lauantai-aamuisin sain vanhemmiltani autokyydin kirjastoon. Kukaan ei estellyt kun täytin kassini kirjoilla. 

Toisaalta vaihtokohdetta valitessani Englanti tuntui melkein perinteeltä: toinen siskoistani on viettänyt täällä aikaa sekä töitä tehden että opiskellen. Kan hän omalla tavallaan näytti että Päijät-Hämeen ulkopuolelle voi lähteä ja että siellä voi myös pärjätä. 

Vastatakseni kysymykseen: Olen pohjois-Englannissa koska olen saanut olla minä. Samaan aikaan kirjallisuus on insiproinut ja opettanut kysymään ja ihmettelemään. 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti